Kaikki samassa veneessä -muttei airoissa

Vanha neuvostovitsi kertoi venäläisen eläinjalostuksen riemuvoitosta, kirahvin ja lehmän risteytyksestä, joka söi naapurin laitumelta, mutta lypsi omalla puolella aitaa. Turun seudulla tämä huumori on viety käytäntöön asti.

Varsinais-Suomi on hitaan alun jälkeen lähtenyt reippaasti liikkelle kuntauudistuksessa. Turkua uhkaa kuitenkin, vastoin tarkoitusta, yksin jääminen. Perusteeksi annetaan usein kaupungin heikko taloustilanne, joka toki on todellisuutta. Syinä on kuitenkin muutakin kuin Turussa tehdyt paikallispoliittiset ratkaisut. Joku voisi puhua vapaamatkustelusta.

Otetaan konkreettinen esimerkki. Turku saa opetus- ja kulttuuritoimialalle huomattavia valtionosuuksia, kaupungin verkkosivujen mukaan kaikkiaan 89 miljoonaa euroa vuodelle 2007. Tämä ei kuitenkaan kata kaikkia kustannuksia, vaan kaupunki panostaa ko. palveluihin myös omaa rahaa. Kun otetaan huomioon, että raha on poissa jostain muualta ja huomattava osa oppilaitosten opiskelijoista tulee Turun ulkopuolelta, muuttuu tilanne mielenkiintoiseksi.

Lukiokoulutukseen kuluu valtionosuuden ylitse hieman yli 800 000 euroa vuodessa. Opiskelijoista Turun ulkopuolelta tulee miltei kolmannes (27%). Heistä aiheutuu arviolta neljännesmiljoonan kulut -turkulaisille veronmaksajille. Lähistöllä on kuntia, kuten Piikkiö, joissa omaa lukiokoulutusta ei edes tarjota.

Kustannuksiltaan merkittävämpää on ammatillinen koulutus. Tähän palaa vuosittain valtionosuuksien päälle yli viisi miljoonaa euroa. Myös täällä lähikuntien osuus opiskelijoista on kolmanneksen luokkaa. Toisin sanoen turkulaiset rahoittavat ympäryskuntalaisten palveluita kyseisellä toimialalla miljoonan yli kipuavalla summalla joka vuosi.

On selvää, ettei tulontasaus ole ainoa eikä edes välttämättä merkittävin syy ajaa liitoksia keskuskaupunkiin, vaan muitakin perusteita, käytännössä hyötyjä, liittymiselle tulee löytyä. Kuitenkaan kyseistä keskustelua ei voida jättää käymättä. Mikäli vastuun tasa-arvoisempi jako ei toteudu liitoksin, olisi alettava keskustella niiden tasaamisesta muilla tavoin.

Kirjoitus julkaistu Turun sosialidemokraattien verkkokolumnina ja mielipidekirjoituksena Turun Sanomissa 13.10.2007.

Meidänlaisemme tai meitä vastaan

Postilaatikosta kolahti aamulla Hesarin välissä jokaperjantainen NYT-liite. Kannessa komeili tuttu kaveri, Keskustanuorten puheenjohtaja ja Suomen nuorin kansanedustaja Tuomo Puumala. Sisäsivuilta löytyy kolmesivuinen juttu, jossa NYTin "nuorekas" toimittaja vain vaivoin kykenee verhoamaan ylenkatseensa huumoriin.

NYT-liitteen Puumala-jutussa on puolensakin, siinä on hauskoja pätkiä ja se kiinnittää aivan oikein huomiota nuorten marginaaliseen asemaan politiikassa, mutta päällimmäiseksi jää jälleen kerran hapan maku. Vaikkei mitään sanota aivan suoraan, käy ilmi, että on olemassa vain yksi oikea tapa olla nuori aikaansa seuraava aikuinen ja sen tavan määrittelevät Punavuoressa asuvat freelance-journalisti-taiteilijat, jotka dominoivat keskeisiä "nuorten aikuisten" medioita City-lehdestä Voiman ja Imagen kautta NYTiin. Kaikki, ketkä näistä Helsinginniemen herttuoista joko mielipiteiltään, ulkonäöltään tai poliittisilta aatteiltaan poikkeavat, ovat joko sukupolvensa pettureita tai sitten vain muuten naurettavia.

Jutun clue kulkee siinä, että Tuomo Puumala näyttää ikäistään vanhemmalta ja ettei hän ole nuorekas. Pitää paikkansa, mutta so what? Samalla hänen tarjoamilleen motiiveilleen olla mukana politiikassa hieman naureskellaan. Tosin mikäli ne tulisivat muodikkaasti pukeutuvan ja poliittisesti oikeaoppisen helsinkiläisedustajan suusta, niitä todennäköisesti ihasteltaisiin maanläheisinä ja aitoina.

Kysymys kuuluu, miksi Tuomo Puumalan pitäisi miellyttää helsinkiläisiä vanhempiensa rahoilla punaviiniä litkiviä, individualismissaan ja omassa erinomaisuudessaan rypeviä vihreitä tai kokoomuslaisia? Puumala sai Keski-Pohjanmaan vaalipiiristä 7335 ääntä, ja eiköhän niiden joukossa ollut myös huomattava määrä nuoriakin. He ovat siis ilmeisesti vain sokeita ja tyhmiä äänestäessään "autokauppiaan oloista kaveria" eivätkä "fruittareita ja gootteja", kuten toimittaja Valtteri Väkevä vaatii.

Itse olen varmasti monissa asioissa poliittisesti lähempänä punavihreää joukkoa kuin Puumalaa. Silti minua on kauan sapettanut se massiivinen ylimielisyys, jolla osa kyseisestä porukasta tarkastelee maailmaa. Tyypit joiden omat saavutukset rajoittuvat roikkuviin valtiotieteen opintoihin sekä naamavippiin johonkin "sukupolvemme Tulenkantajat" -kokoavaan kapakkaan, josta kukaan ei ole Töölön ulkopuolella kuullutkaan, suhtautuvat liian usein masentavan ahdasmielisesti ja suorastaan rasistisesti jo pelkällä ulkonäöllään itsestään poikkeaviin ihmisiin. Ja kuvittelevat, että heidän elämänsä ongelmat tai oman identiteettinsä rakentamisessa kohtaamansa haasteet ovat ainoita oikeita nuoren sukupolven ongelmia. Eikä tämä ole vain Aikaisin Kaljuuntuneiden Poliittisten Broilerien Solidaarisuusrintaman havainto ja "älähdys kalikan kalahtaessa".

Toimittaja Väkevä kirjoittaa "systeemin olevan mätä", mikäli vain "valmiiksi vanhat" nuoret nousevat eduskuntaan. Juu ja ei. Tottakai olen itse tavoitteesta samaa mieltä, olisin itse halunnut nähdä vaikkapa Iisakki Kiemungin tapaisen kaverin demariryhmässä. Kaukana se ei ollut nytkään, ensi kerralla toivottavasti totta. Voisiko kuitenkin olla myös niin, ettei moni nuori ole valtteriväkevien kanssa samaa mieltä siitä, millainen on oikea äänestysvalinta ja kuka on oikea henkilö heitä edustamaan? Ymmärrän, että tätä voi olla tiedostavasta norsunluutornista varsin vaikea hahmottaa. Mutta kannattaa silti kokeilla, vaikka sitten "tutkivan journalismin" hengessä.

Kirjoitus julkaistu lyhennettynä NYT-liitteessä 5.10.2007

Koulujen eriytymisestä

Pisa-tutkimustulokset päättivät ainakin hetkeksi vuosikausia jatkuneen ideologisen hyökkäyksen peruskoulua vastaan. EVAlaisen retoriikan mukaan "keskinkertaisia, aloitekyvyttömiä mitättömyyksiä" tuottava peruskoulu arvioitiin tuloksiltaan maailman parhaaksi. Suomessa on paitsi vähän huonosti pärjääviä oppilaita, myös täysin vertailukelpoinen määrä "huippuja". Peruskoulun perusidea on terve ja toimii.

Hyvistä tuloksista huolimatta suomalaista koulua kohtaavat haasteet. Koulu ei nykyisellään kasvata yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Lisäksi lähikouluperiaatteen rapautuminen sekä alueellinen segregaatio aiheuttavat ongelmia. Sinällään kannatettavaa valinnanvapauden lisäämistä halutaan toteuttaa väärällä tavalla. Tästä seuraa monia ongelmia.

Hyvä koulu on alueellinen kilpailutekijä. Suomestakin löytyy hälyttäviä esimerkkejä oppimistulosten ja alueen välisestä yhteydestä. Työttömyys, vähätuloisuus ja maahanmuuttajien keskittyminen vain tietyille alueille näkyvät koulujen oppimistuloksissa. Lisäksi koulun perässä muutetaan. Sanomattakin lienee selvää, että ne eivät muuta, joiden tulot ovat pienet. Lopputuloksena gettoutumista ja ongelmien kasaantumista sekä lahjakkuusreservin vajaakäyttöä koulun rappeutuessa vähätuloisista perheistä tulevien, kuitenkin omalla tavallaan lahjakkaiden lasten ympäriltä.

Suomessa kyseinen ongelma on edelleen pieni, mutta se kasvaa, ellei kehitystä yritetä kääntää. Helsingin seudulla koulujen väliset erot ovat kansainvälisesti katsoen edelleen pieniä. Kansallisella tasolla ne kuitenkin ovat jo huomattavia. Mm. Tukholmassa koulujen väliset erot ovat lisääntyneet nopeasti. Toki on havaittava, että mikäli asuntopolitiikka on mennyt pieleen jo aiemmin, lähikoulustakaan ei ole apua.

Koulu voi generoida alueellisesti paitsi hyvää, myös huonoa kehää. Huono kehä olisi katkaistava alkuunsa. Niiden koulujen, jotka sijaitsevat alueilla joilla on nähtävissä sosiaalisia ongelmia, vetovoimaa olisi kasvatettava. Eräs vaihtoehto olisi pyrkiä keskittämään vetovoimaiset ja tasokkaat erikoiskurssit nimenomaan näihin kouluihin sekä säädellä tehokkaammin luokkakokoja. Käytännössä tätä ei voida taata ilman lakia. Tasokas koulu yhdistettynä asuntopoliittisiin toimenpiteisiin vähentäisi alueellista eriytymistä ja huono-osaisuuden periytymistä.

Valinnanvapauden lisäämisen suhteen tulisi painottaa sitä, ettei lapsilta saa edellyttää liian aikaisin heidän opintopolkuunsa selkeästi vaikuttavia valintoja. Erilaiset lahjakkuudet myös kypsyvät eri aikoina, aikainen "uuhiin ja lampaisiin" jakaminen leimaa ja tekee vahinkoa. Lisäksi on kunnioitettava lapsen/nuoren omia ajatuksia. Aikaisin tapahtuvan valinnan tekevät käytännössä vanhemmat. Ratkaisevien ja lopullisten valintojen aika on pikemminkin lykättävä kuin aikaistettava asia. Ovet on voitava pitää avoinna ja erehtymisen sallittua, erityisesti nuorella iällä.

Burma

Myanmarin, entisen Burman, munkkien aloittamat rauhanomaiset mielenilmaukset ovat päivän uutisoinnin mukaan kääntyneet juuri siihen suuntaan, mihin niiden ei olisi toivonut kääntyvän. Sotilasdiktatuuri turvautuu väkivaltaan aseettomia mielenosoittajia kohtaan. Uutisten mukaan tässä vaiheessa tiedetään ainakin neljän ihmisen saaneen surmansa. Päivä voi tuoda mukanaan vielä paljon lisää huonoja uutisia.

Tapahtumaketju on ollut käynnissä jo päiviä, ja sitä on voinut seurata jopa suomalaismedioiden välityksellä. Aamun HS kirjoitti diplomaattilähteiden kertoneen, että sairaaloita tyhjennetty valmiiksi tulevia haavoittuneita varten, alueita ja temppeleitä on eristetty ja poliisi sekä sotilaat ovat harjoitelleet mielenosoitusten murskaamista. Nyt on käynyt ilmi, että myöskään kohti ampumista ei kaihdeta.

Merkit olivat nähtävissä, mutta kehityskululle ei näemmä voitu mitään. Varoitukset eivät auttaneet, sotilashallintoa kohtaan suunnattu kansainvälinen painostus oli riittämätöntä. Nyt sekä EU että USA ovat uhanneet uusilla sanktioilla. Nähtäväksi jää, mikä on niiden merkitys ja kuka niistä eniten kärsii.

Burmalaisessa yhteiskunnassa munkit ovat aina nauttineet huomattavaa arvostusta. Olisi toivonut, että tämä olisi suojellut demokratiaa ja vuoropuhelua vaatinutta kansalaisliikehdintää väkivallalta, antanut ajattelemisen aihetta myös sotilaille. Hekin ovat ihmisiä. Toisten ihmisten pään sisään ei varsinkaan toiselta puolelta maapalloa voi nähdä, mutta jää pohtimaan millainen on järjestelmä, jossa hallinnon ote on niin vahva, että sen palveluksessa olevat ihmiset avaavat tulen aseettomia ja rauhallisia ihmisiä, oman maan kansalaisia, kohtaan. Pelkäävätkö he, eikö muita vaihtoehtoja osata nähdä, vai asuuko diktatuurin ihailu sotilaissa asti?

Viikon viisas

Allekirjoittanut rekrytoitiin kirjoittamaan puolueen sivuille viikon kolumni liittyen uusiin, matalan kynnyksen toimintatapoihin joilla saada ihmisiä mukaan keskustelemaan, vaihtamaan ajatuksia ja ehkä innostumaan enemmänkin poliittisesta toiminnasta. Tällaista siitä sitten syntyi.

Kotiäiti-Suomi

Stakesin laaja-alainen selvitys toteaa sen, mikä on ollut tiedossa jo aikalaiskeskustelua seuratessa. Käsitys suomalaisesta työssäkäyvästä äidistä ja toimivasta työn ja perhe-elämän sovittamisesta on myytti. Suomessa pienten lasten äitien työllisyysaste laahaa kaukana muiden pohjoismaiden perässä. Ruotsissa 1-2-vuotiaista päivähoidossa on 65% (Tanskassa peräti 78%), Suomessa 36%.

Lasten päivähoitoon laittamista kritisoidaan usein sillä, että "koti on lapsen paras paikka". Jos kerran aina ja kaikkialla on näin, niin miksi sitten suomalaislapset ovat masentuneempia kuin ruotsalaiset lapset? Tai miksi ruotsalainen pitkäaikaistutkimus osoitti, että päiväkodissa olleet lapset menestyivät myöhemmässä elämässään vain kotona hoidettuja lapsia paremmin niin sosiaalisissa suhteissaan kuin taloudellisestikin (ks. mm. HS 16. ja 18.4. 2005)?

Hyvä hoito on hyvää hoitoa, saa sitä sitten kotona, päiväkodissa tai toivottavasti molemmissa. Päivähoitoa kuitenkin vain liian usein demonisoidaan samalla kun asetellaan sankariäidin sädekehää otsalle, ja unohdetaan tasa-arvoulottuvuus. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ongelmia ko. ilmiön yleistymisestä syntyy myös muualla, erityisesti taloudellisella puolella.

Naisten työuralla etenemisen vaikeutta ja kahdeksaakymmentä senttiä valitellaan. Mutta mikäli naiset itse pyrkivät pikemminkin pitkiksi ajoiksi pois työmarkkinoilta kuin osallistumaan niille, ei voida olettaa, ettei eroa syntyisi. Suomessa tuetaan kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellisella tavalla kotiin jäämistä. Tällä on työllisyysvaikutuksia. Erityisen kalliiksi käy, mikäli yhteiskunnan suurella rahalla maksamaa koulutusta ei hyödynnetä työmarkkinoilla. Ansiotuloverokertymän pieneneminen näkyy mm. palveluiden laadussa.

Valinnanvapautta tukevassa yhteiskunnassa tulee vanhemmilla olla vaihtoehtoja sen suhteen miten he haluavat lapsensa hoitaa. Tällä ladulla jatkaminen tulee kuitenkin kalliiksi niin taloudellisesti kuin tasa-arvon etenemisen kannalta. Vapaita tulee jakaa tasaisemmin samalla kun vanhempien työelämään osallistumisen tauot tulisi pitää mahdollisimman lyhyinä ja vähäisinä. On/off- ratkaisuja tulee välttää, suosien vaikkapa lyhennettyä työaikaa, mikäli se katsotaan tarpeelliseksi.

Kotiäiti-ilmiön uudelleensyntyminen on vain osa yhteiskunnassa piilevänä etenevää antimodernistista backlashia. Muitakin esimerkkejä löytyy. Kasvava EU-skeptisyys ja yleinen "vanhojen, yksinkertaisten aikojen" haikailu kasvattaa mm. perussuomalaisten kannatusta. Vaikuttaa siltä, että yhä iloisemmiksi ja kookkaimmiksi kasvavien Pride-marssien takana kasvaa myös toinen ryhmä, jolle nykymaailman muutos ei maistu ja jotka haluaisivat takaisin selkeiden sukupuoliroolien, konservatiivisten arvojen ja kansallisen selviytymistarinan Suomeen.

Kahdet kasvot

Turussa kaatui muutama päivä sitten jätteenkuljetuksen uudistamisehdotus. Vasemmistoryhmien enemmistön sekä osan vihreistä kannattama uudistus hävisi lopulta yhdellä ainoalla äänellä vanhan mallin kannattajien voittaessa.

Uudistuksen tarkoitus oli korvata nykyinen, ekologisesti heikkotasoinen, taloudellisesti tehoton ja merkittävät yksityiset voittomarginaalit turvaava, kiinteistönomistajakohtaiseen kilpailutukseen perustuva jätteidenkuljetusmalli keskitetyllä kilpailutuksella. Vaikuttavia tekijöitä olisivat olleet ennen kaikkea hinta ja ympäristöarvot.

Edullisuuden osalta on syytä tehdä vertailu kaupunkeihin, joissa jätteidenkuljetus on kilpailutettu keskitetysti. Tampereella, jossa on keskitetty järjestelmä, jätehuoltoon menee alle 10 senttiä asuinneliöltä kuukaudessa, kun Turun jätehuoltokustannus on 25 senttiä eli yli kaksi kertaa suurempi. Tampereella koko jätteenkäsittelyn hinnasta 48 % koostuu kuljetuksesta kun Turussa vastaava luku on 78%.

Hinta ei olisi ollut edes tärkein peruste järjestelmän muuttamiselle. Ympäristöarvojen olisi suonut olevan esillä vahvemmin. Tällä hetkellä useilla omakotitaloalueilla eri firmojen autot ajelevat peräkkäin ja kuskaavat vajaita kuormia kaatopaikalle. Uusi malli olisi vähentänyt huomattavasti turhia ajoja.

Erityisen kovaa meteliä aiheesta on pitänyt Vihreiden kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu Ville Niinistö. Niinistö oli yksi vihreiden ryhmän vähemmistöstä, joka äänesti nykymenon puolesta. Kun kyseisen näkemyksen puolesta ei puhunut sen paremmin hinta kuin ekologiakaan, on syytä kysyä miksi Niinistön ääni valuu Kokoomuksen kauppakamaripoikien laariin?

Kansanedustaja Niinistö kritisoi aikaisemmin Turun Sanomissa julkaistussa vieraskynässään Turun "sisäpiirien jätemonopolia". Tätä hän ei erityisemmin perustele, vain "antaa ymmärtää". Ottaen huomioon sen, millaisen reaktion vanhan menon jatkuminen sai aikaan markkinoita 70-prosenttisesti hallitsevan yksityisen yrityksen edustajassa, voisin minäkin esittää arvailuja ja "antaa ymmärtää" aavistavani, kuka maksaa Ville Niinistön seuraavan vaalikampanjan laskut.

Pari vihertävää ajatusta

Suomalaiseen ympäristöpolitiikkaa koskevaan keskusteluun tarvitaan lisää aiheita. Keskustelu liikkuu joko sinällään tärkeissä ja sympaattisissa, mutta kokonaisuuden kannalta rajallisen merkittävissä yksilöiden elämäntapavalinnoissa tai sitten riidellään siitä onko ydinvoima ympäristöystävällistä vai ei.

SDP meni viime vaaleihin vaatimalla öljyvapaata Suomea vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on sama kuin Ruotsin sosialidemokraateilla, paitsi että Suomi tarvitsisi kymmenen vuotta till. Tuo sinällään hyvä tavoite, jota on syytä pitää hengissä ja kehittää myös oppositioasemassa, jäi kuitenkin sisällöltään hämäräksi. Öljyriippumattomuuden lisäksi lienee kuitenkin syytä esittää muitakin aloitteita.

Ihmiset ovat viehättyneitä taloihinsa, leluihinsa ja kulutustavaroihinsa eikä allekirjoittanut usko, että edes Suomessa kyettäisiin merkittäviin ympäristöllisiin saavutuksiin kulutusta rajoittamalla. Tässä yhteydessä ei liene edes tarpeellista mainita amerikkalaisia, kiinalaisia tai intialaisia. Kulutuksen laatuun voitaisiin kuitenkin vaikuttaa. Olisi tehtävä kaikki mahdollinen sen suhteen, että kulutus voisi olla entistä energiatehokkaampaa ja suuntautuisi materiaalisten hyödykkeiden sijasta vaikkapa palveluiden käyttöön.

Suomessa kuluu paljon energiaa liikkumiseen ja lämmittämiseen. Järkevämmällä yhdyskuntasuunnittelulla saataisiin paljon aikaan. Kaupunkien leviäminen yksityisautoilun varassa toimiviksi omakotitalomatoiksi a'la Turun saaret tai Espoon kaupunki on ekologisesti kestämätöntä ja taloudellisesti älytöntä. Samalla kylmässä maassa talojen lämmittäminen syö energiaa ja maksaa rahaa. Kaavoituksessa ja rakennusmääräyksissä voitaisiin käyttää huomattavasti tuntuvampia otteita suuremman tuhon välttämiseksi.

Suomalaisia kaupunkeja olisi rakennettava huomattavasti tiiviimmin. Tämä ei tarkoita kaiken väen keskittämistä kerrostaloihin, niin järkevää kuin se ympäristönäkökulmasta voisi ollakin, vaan tiivistä ja matalaa rakentamista. Tämänkaltaisiin, todennäköisesti viihtyisiin kaupunginosiin olisi helppoa ja kaupallisestikin järkevää luoda toimivat lähipalvelut, jotka olisivat kävelyetäisyydellä sekä tehokas, mieluusti raiteilla liikkuva joukkoliikenne. Ehkä tällä tavalla voitaisiin vähentää myös liian yleisiä autoletkoja kaupunkien sisääntuloväylillä.

Omakotitalojen ekotehokkuutta voitaisiin parantaa suosimalla esim. maalämpöä. Lämpöpumput maksavat itsensä takaisin jo nykyoloissa arviolta 10 vuodessa. Alkuinvestointi on suuri, mutta tämän jälkeen pumppu säästää rahaa ja ympäristöä kuluttamalla huomattavasti vähemmän energiaa kuin suora sähkölämmitys. Valtio voisi tulla apuun tarjoamalla esimerkiksi edullista tai nollakorkoista lainaa pumpun hankintaan. Mikäli omakotitalon asuinpinta-ala kasvaa riittävän suureksi, voitaisiin pohtia esimerkiksi jonkinlaisen ympäristöystävällisen lämmitysratkaisun valinnan pakollisuutta.

Opiskelua kehitysyhteistyövaroin?

Kehitysyhteistyövarojen kasvu on jäämässä jälkeen 0,7%:n tavoitteesta, mutta voimakkaan taloudellisen kasvun aikana euromääräinen tuki kasvaa kuitenkin tuntuvasti. Tarkoituksenmukaisia kohteita tuelle löytyy varmasti, mutta aika ajoin on hyvä pohtia myös muitakin kuin nykyisiä vaihtoehtoja.

Viime vaalikaudella kulisseissa esiintyi ajatus lukukausimaksujen perimisestä EU/ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta sekä maksujen yhteyteen rakennettava stipendijärjestelmä. Ajatuksena oli, että ainakin osa stipendeihin tarvittavista varoista olisi tullut kehitysyhteistyömomentilta. Silloinen opetusministeri Kalliomäki ei lähtenyt lukukausimaksuja eteenpäin viemään ja ajatus sai muutoinkin kovaa kritiikkiä osakseen. Porvarihallitus käynnistää kokeilun kyseisten maksujen suhteen, mutta toistaiseksi stipendikeskustelu on ollut ainakin julkisuudessa hiljaista.

Kehitysyhteistyövarojen käyttö kehitysmaista tulevien opiskelijoiden koulutukseen voisi kuitenkin olla perusteltua, tai ainakin sen kertakaikkinen turmiollisuus on jäänyt minulta ymmärtämättä. Lukukausimaksuja tai ei, Suomessa opiskeluun liittyy jo nykyisellään huomattavia kustannuksia. Yksikään köyhä afrikkalainen ei kykene suomalaisessa korkeakoulussa opiskelemaan jo yksin matka- ja asumiskustannusten vuoksi. Eläminen on kallista ja työnsaanti kielitaidottomalle käytännössä toivotonta. Köyhimmillä ei ole edes mahdollisuutta yrittää.

Moni kehitysmaa tarvitsisi kipeästi koulutettua väkeä. Korkeakoulutetun väestönosan kasvattaminen tukisi kyseisiä maita ja niiden kansalaisia mm. parempien palveluiden ja hallinnon rakentamisessa, elinkeinoelämän piristymisestä ja monipuolistumisesta puhumattakaan. Kyseisten valtioiden omat vähäiset varat olisivat järkevämmin käytettyjä esimerkiksi peruskoulutuksessa. Sillä rahalla, joka kuluu yhden lääkärin kouluttamiseen, opettaa valtavalle joukolle lapsia luku-, lasku- ja kirjoitustaidon. Tämän vuoksi varakkaiden valtioiden tulisikin panostaa koulutukseen liittyvässä kehitysyhteistyössään nimenomaan korkeakoulutuksen tarjoamiseen kehitysmaiden nuorille.

Periaatteessa väyliä on kaksi. Tukea suoraan kehitysmaiden koulutusjärjestelmien kehittämistä tai sitten tarjota stipendejä opiskeluun ulkomailla, tässä tapauksessa Suomessa. Stipendi voisi esimerkiksi kattaa matkat, oleskelun sekä opintotuen tasoisen elintason. Kyseisiä stipendejä voitaisiin pyrkiä myöntämään paitsi lahjakkaille vähävaraisille, myös esimerkiksi erityisen köyhiltä alueilta tuleville nuorille, tai sitten tiettyihin vähemmistökansallisuuksiin kuuluville. Tai mikä nyt sitten tarkoituksenmukaiseksi nähtäisiinkin.

Kun stipendiin liitettäisiin velvoite käyttää osaamistaan oman maan hyväksi vaikkapa sitomalla siihen tietynmittainen tutkinnon suorittamisen jälkeinen oleskelu kotimaassa, vältyttäisiin aivovuodolta. Tosin samalla on hyvä kysymys, onko kyse perinteisellä tavalla ymmärretystä aivovuodosta, mikäli stipendillä mahdollistetaan sellaisen nuoren opiskelu ja korkeakouluttautuminen ulkomailla, joka ei olisi muuten milloinkaan vastaavaan koulutukseen päässyt?

Yksi ruotsinkielinen yliopisto

Erityisesti opiskelijajärjestöt, mutta myös muut tahot ovat usein todenneet, ettei koulutuspolitiikalla saisi tehdä aluepolitiikkaa. Suomalaisen korkeakoulutuksen, erityisesti amk-puolella, mutta myös yliopistojen kohdalla, on katsottu hajaantuneen liian moneen yksikköön. Rahaa kuluu seiniin ja vilkkaan tieteellisen vuorovaikutuksen mahdollistavaa akateemista "kriittistä massaa" ei synny.

Kun kyseistä kritiikkiä esitetään, huomio kiinnittyy usein pieniin maakuntayliopistoihin. Monesti kritiikillä on perusteensa, mutta on havaittava, että kyseiset yliopistot täyttävät kyllä ns. kolmatta tehtäväänsä erittäin hyvin. Tulokset ovat myös olleet monessa suhteessa hyviä, mietitäänpä vaikka Oulua. Tärkeää on profiloituminen, jota voidaan tukea järkevällä, aiheeseen liittyvällä alueellistamisella. Kaikissa paikoissa ei tarvitse opettaa ja tutkia kaikkea, vaan vahvuusalueita löytämällä pienempikin yliopisto kykenee nousemaan omilla avainalueillaan huippujen joukkoon.

Keskittämisideoita esitettäessä ihmeen vähälle huomiolle on ainakin allekirjoittaneen mielestä jäänyt hajallaan oleva ruotsinkielinen yliopistokoulutus. Eräs HKKK:n palveluksessa ollut henkilö totesi vuosia sitten allekirjoittaneelle ettei hän ymmärrä Hankenin ja Helsingin kauppakorkeakoulun erillisyyttä. Perusteena hän käytti sitä, että eri puolilla katua opetetaan samat asiat, ja molemmissa paikoissa englanniksi.

Vahvasti profiloitunut ruotsinkielinen yliopistokoulutus on vahvuus. Tämän vuoksi en kannata Hankenin yhdistymistä Helsingin kauppakorkeakouluun tai tulevaan "huippuyliopistoon". Sen sijaan voisi olla järkevää pohtia kaiken ruotsinkielisen yliopisto-opetuksen keskittämistä Åbo Akademiin Turkuun. Tätä kautta syntyisi selkeän profiilin suuri monialayliopisto.

Tällä voisi olla useita etuja. Turussa on jo ennestään vahvaa kauppatieteellistä koulutusta oman kauppakorkeakoulun muodossa. Turun yliopisto ja TuKKK tulevat kaiken todennäköisyyden mukaan vuosien varrella yhdistymään, sama malli voisi toimia ÅA:ssa ja sen omassa kauppakorkeakoulussa. Vahva ruotsinkielinen yliopisto olisi vahva tekijä eurooppalaisessa ja pohjoismaisessa yhteistyössä ja voisi houkutella opiskelijoita erityisesti Ruotsista.

Koulutuksen keskittäminen nimenomaan Turkuun Helsingin sijasta nojaisi perinteisiin ja vivahtaisi aluepolitiikkaankin. Perusteet Turun valinnalle olisivat kuitenkin huomattavat myös taloudellisesta näkökulmasta. ÅA on nykyisellään suurin ruotsinkielistä korkeakoulutusta tarjoava yksikkö ja voimavarojen koonti nimenomaan sen yhteyteen järkevää.

Kuvassa Arken Turussa.

Sammakoita

Puolustusministeri Häkämiehen puheenvuoro on herättänyt ansaittua keskustelua. Ellei kyseessä olisi vakava asia, voisi isojen poikien huomiosta villiintyneelle Häkämiehelle naureskella. Nyt ei kuitenkaan naurata.

On syytä kysyä, mihin kyseisellä puheella, pidettynä tuossa paikassa, pyrittiin? Säikyttelemään suomalaisia? Vannomaan uskollisuutta Amerikalle? Valmistella kansaa Natoon liittymiseen? Venäläistä voimapolitiikkaa arvostellaan syystä. Jostain syystä USA:n vastaava ei kuitenkaan kokoomusministereitä huoleta.

Maantieteelle emme voi mitään ja Venäjällä tulee aina olemaan korostunut rooli siinä, miten Suomi omaa turvallisuusympäristöään hahmottaa. Varautuakin pitää. Kuitenkin on ulkopoliittisesta näkökulmasta erikoista, että naapurimaa leimataan kategorisesti suurimmaksi turvallisuusuhaksi, varsinkin kun valmisteltavaa selontekoa laativan työryhmän vetäjä on todennut Venäjän merkityksen pikemminkin vähenevän kuin korostuvan, erityisesti mitä tulee sotilaalliseen uhkaan.

Olisi mielenkiintoista tietää, ketä Häkämies edusti puhetta pitäessään. Suomea? Itseään? Vaiko Kansallista Kokoomusta? Tiesiköhän tasavallan presidentti puheen sisällöstä, tai hallitus? Olen monien kokoomuslaisten kanssa samaa mieltä siitä, että ulkopoliittista keskustelua olisi Suomessa syytä avata ja tuoda mukaan "päivän agendaan" ja arvioinnin kohteeksi. Olisiko siihen kuitenkin joitain muita keinoja kuin ampua seinät reikiä täyteen ja sen jälkeen keskustella vahingoista?

ps. myös pienemmät vihreät sammakot hyppivät. Täti Vihreä ehdotti pari päivää sitten YLEn Pohjois-Karjalan radiossa maastoautotukea. Vihreiden mielestä maaseudun teitä ei kannata korjata, vaan pitää tukea jumalattomasti polttoainetta syöviä ja tiet käyttökelvottomiksi runnovia maastoautoja. Tuki koskisi varmasti ja erityisesti myös hänen omaa maasturiaan. Maastoautotukeen liittyisi toki myös polttoaineverosubventio syrjäseuduille. O tempora o mores.

Huomioita ja haastatteluita

Nuhaisena ja tukkoisena oma ajatus ei oikein kulje, mutta onneksi verkosta löytyy runsaasti muuta mielenkiintoista materiaalia. Saksalaisen vasemmiston tilasta ja taustoista kiinnostuneille suosittelen lämpimästi Kalevi Sorsa -säätiön sivuilta löytyvää Antti Alajan tuoretta artikkelia, jossa hän käsittelee Saksan Die Linke -puoluetta. Bongasin myös jo kuukauden takaisen Aleksi Knuutilan tekstin sosialidemokratian, mutta myös yleisemmin politiikan haasteista ja mahdollisista uusista suunnista. Lukaiskaa!

Suomessa SDP kokoontuu tällä viikolla kahteen merkittävään kokoukseen. Tänään ja huomenna kokoontuu eduskuntaryhmä Imatralla, sunnuntaina on vuorostaan vuorossa Tulevaisuusfoorumi Lahden Sibeliustalossa, jonne odotetaan lähes viittäsataa vierasta. Hieno homma, mutta odottaisin kyllä "avautuvalta" puolueelta edes tapahtuman ohjelmaa nettisivuille. Kutsumenettelylle pyörittelin päätäni jo UP Demarin mielipidepalstalla kesän aikaan.

Demareissa ei vieläkään tajuta, että tärkeää ei ole vain se mitä tehdään vaan myös se, miten tehdään. Tiedotus on yhtä tärkeää kuin paikan päälle vaivautuvien saama sisältö. Olisikohan tässä osaltaan vastaus siihen kysymykseen miksi sosialidemokraattiset ajatukset kyllä kelpaavat äänestäjille, mutteivät sosialidemokraattiset ehdokkaat, ainakaan vastaavissa määrin?

Eilen oli mukava päivä paitsi viikon verran kiireiden takia jäissä olleen graduprojektin uudelleenkäynnistymisen vuoksi (jälleen kaksi sivua lähempänä onnea) , myös sen vuoksi, että allekirjoittaneesta julkaistiin puolen sivun mittainen EU-aiheinen haastattelu Hufvudstadsbladetissa. Toisen puolen sivusta veikin sitten kuva, johon olisin varustautunut ruokkoamalla parransängen mikäli olisin arvannut sen kooltaan riittävän joululahjan paketoimiseen. Kiitokset toimittajalle juttutuokiosta!

Myös Vihreästä Langasta soiteltiin ja kyseltiin Facebookin sosialidemokraattien ryhmän perään. Kuten Nuorsosialidemokraattien blogissa keskusteltiin, demarit ovat kyllä läsnä vahvastikin kyseisessä mediassa, ryhmämme on 119 jäsenellään toiseksi suurin vihreiden jälkeen ja sinne on syntynyt hyvää keskusteluakin, mutta kansanedustajat loistavat poissaolollaan. Suomalaisista vain vihreiden edustajat ovat toistaiseksi tajunneet millainen merkitys kyseisillä yhteisöillä on. Tiedoksi vain, tuossa mediassa voi päivän aikana luoda useamman kontaktin kuin Jalasjärven Salen edessä.

Kuvassa mitenkään mihinkään liittymätön mdinalainen katuvalo.

Eriytymisen hinta

Tuloerojen kasvu näkyy myös hyvinvointieroina. On totta, että Suomessa viime vuosina nähty kehitys on hyödyttänyt väestön selkeää enemmistöä. Samalla kuitenkin osa väestöstä on jäänyt suhteellisen pysyvältä vaikuttavalla tavalla kasvun hedelmien jaossa vähemmälle. Heitä ovat ennen muuta syystä tai toisesta pitempiaikaisesti työvoiman ulkopuolelle ajautuneet ihmiset.

Eroja on aina ollut eikä niiden täydellinen hävittäminen olisi mahdollista sen paremmin kuin viisastakaan. Väitän kuitenkin, että yhteiskuntamme tulee kasvavista eroista ennemmin kärsimään kuin hyötymään. Tämä koskee niin taloudellista kehitystä kuin sosiaalista turvallisuutta ja luottamusta, viime kädessä suomalaista elämänmuotoa.

Tuloerojen ohella ovat kasvaneet hyvinvointierot. Nämä ovat suurilta osin, mutteivät kokonaan, palautettavissa tulonjakokysymyksiin. Tulohaitarin alapäässä matalien tulojen lisäksi hyvinvoinnin vähentymistä ja sosiaalisen luottamuksen rapautumista aiheuttavat paitsi monenlaiset sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat, myös koetut epäoikeudenmukaisuudet sosiaaliturvan taholta. Surullisimpia esimerkkejä lienevät selkänsä ruumiillisessa työssä rikkoneet viisikymppiset, joita kukaan ei enää halua kouluttaa uudelleen, mutta jotka ovat ikänsä puolesta liian nuoria työkyvyttömyyseläkkeelle. Tälle tielle on moni uupunut.

Suvi-Anne Siimes totesi aikoinaan, ettei hän niinkään ole kiinnostunut siitä, miten haitarin yläpäässä menee, vaan siitä, miten heikoin pärjää. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Toisaalta voitaneen kysyä, mitä räjähtävät erot tarkoittaisivat silloinkin kuin "rawlsilainen oikeudenmukaisuus" kurjimmankin aseman paranemisesta toteutuisi? ´Kysymykseen vastaamisen kannalta oleellista lienee se, ymmärretäänkö "aseman paraneminen" muunakin kuin tulotasona. Kyse on tulotason lisäksi myös omanarvontunnosta, osallisuudesta ja ennen kaikkea vertaisuudesta. Kokemusta siitä, että jokainen on yhtä arvokas omana itsenään ja tasa-arvoinen yhteisön jäsen.

Rajusti kasvavat erot synnyttävät luokkayhteiskunnan ja rapauttavat vertaisuuden. Niiden kautta syntyy ryhmiä, jotka irtautuvat yhteiskunnasta omiin todellisuuksiinsa eivätkä enää ymmärrä toistensa arkea. Syntyy eriytyviä palveluita ja yhteinen kokemus yhteisestä todellisuudesta katoaa. Tällaisessa yhteiskunnassa on entistä helpompaa leimata heikompiosaisten ongelmat heidän omaksi syykseen. Tapaamiset ja kohtaamiset -ja sitä kautta ymmärtäminen- vähenee. Samalla se ruokkii käsityksiä, joiden mukaan parempi väki tarvitsee -ja ansaitsee- omat paremmat palvelunsa. Lopputuloksena keskinäisen solidaarisuuden rapautuminen ja turvattomampi yhteiskunta niin varakkaille kuin vähäväkisille.

Esittämäni kaltaista ajattelua voisi joku oikeistolaisesti suuntautunut kritisoida sillä perusteella, että on vain hyvä ja köyhienkin etu mikäli yksityiset palvelut valtaavat alaa ja eriytyminen lisääntyy. Julkisia varoja säästyisi palvelujärjestelmän käyttäjien vähentyessä. Ikävä kyllä tästä ei ole juuri esimerkkejä. Eriytyvä palvelurakenne vähentää syystäkin veronmaksumoraalia ja aikaansaa vaatimuksia verojen keventämisestä vastineen vähentyessä. Näyttöä löytyy enemmän sellaisesta kehityksestä, jossa julkiset palvelut ajautuvat syöksykierteeseen.

Mikäli erojen annetaan hillitsemättä kasvaa, maksamme siitä kovan hinnan vertaisryhmäämme katsomatta. Oleellista on havaita, että se, mikä mahdollisesti veroissa säästyy, se maksetaan kärjistyvien ristiriitojen yhteiskunnissa yksityisinä vakuutuksina, turvapalveluina sekä tietynlaisen perusluottamuksen katoamisena. Liialliset erot aiheuttavat paitsi syrjäytymistä ja katkeruutta, myös resurssien vajaakäyttöä sekä sosiaalisen liikkuvuuden vähenemistä. Erityisen epäoikeudenmukaista on se, että entistä useammin "huono kehä" osuu lapsiin.