Pallollinen iloa

Irakin joukkue voitti eilen päättyneen jalkapallon Aasian cupin. Loppuottelussa kaatui ennakkosuosikki Saudi-Arabia. Silloin tällöin urheilusta tulee hyvä mieli. Eilen oli sellainen hetki. Sodan ja terrorin repimä maa sai hetken tuntea voiton juhlaa ja ylpeyttä saavutuksistaan.

Keskeisintä, ja hienointa, on se, että erityisen yhtenäisenä pelannut joukkue koostuu useista kansanryhmistä, niin shiioista kuin sunneistakin. Mukana on myös kurditaustaisia pelaajia. Kenties jalkapallo kykeneekin omalta osaltaan siihen, mihin poliitikot eivät ole kyenneet, yhdistämään Irakin kansanryhmiä ja lähentämään niitä toisiinsa.

Franklin Foerin oivallinen kirja, Jalkapallon maailmanselitys, kannattaa lukea. Se valottaa hauskasti ja mielenkiintoisesti globalisaatiokehitystä ja monenlaista historiaa jalkapallon näkökulmasta. Futis selittää Foerin mukaan niin gangsterien paratiisin Serbiassa kuin uskonnollisten yhteisöjen syntyä ja identiteetin rakennusta Skotlannissa. Ehkä se näinä päivinä tuo rauhan lähemmäksi Bagdadissa.

Kuvia juhlista mm. täällä.

Takkatuli, kaksi lasta ja koira

Petri Mustakallio kirjoitti muutama kuukausi sitten keskiluokkaisen elämän ihanuudesta. Keski"luokkaa" tai pikemminkin keskiryhmiä, yhteiskunnan suurta enemmistöä, jota jotkut arvostelevat ahneudesta ja elintasohakuisuudesta, toiset konservatiivisuudesta ja kolmannet muunlaisesta pikkusieluisuudesta, tarjottiin myös taannoisen vaalituloksen selittäväksi tekijäksi. STTK:n yhteyspäällikkö Matti Hynynen (sd.) katsoi sekä Suomen Kuvalehdessä että UP Demarissa, että köyhistä puhuttaessa unohtui keskiluokkainen toimihenkilö tai työntekijä, yhteiskunnan hiljainen puurtaja, joka ratkaisi nämä, ja seuraavat, ja sitä seuraavat vaalit.

Keskiluokkaa on helppo halveksia tuosta-noin-vain sen turvallisuushakuisuudesta tai oletetusta itsetyytyväisyydestä. Harva nuori haluaa sinne, Tehosekoitinta lainaten "kaikki nuoret tyypit tahtoo olla jotakin". Mitä keskiluokka edes on, keitä he ovat? Arkiajattelussa mautonta ja hajutonta massaa. Tänne kuitenkin ylivoimainen enemmistö päätyy, silti erilaisina ihmisinä, ajan myötä muuttuen niin ryhmänä kuin yksilöinä, viimeistään lasten syntymän tai työmarkkinoille vakiintumisen myötä. Ja tuntee olonsa siellä verraten kotoisaksi. Jotkut pyrkivät myöhemmin pois, mutta vielä useammat ensimmäisestä lähdöstä syystä tai toisesta viivästyneet sisään.

Asettaako keskiryhmä tavoiteltavat arvot ja elämänmuodot? Osittain varmasti kyllä. Silti ns. perstuntumalla voisi arvioida, että nykyisillä identiteettimarkkinoilla myös marginaali ja vaihtoehtoinen elämänmuoto pääsee vähintäänkin kohtuullisesti näkyviin ja kuuluviin. Lehdet kyllä kirjoittavat oravanpyörästä hyppäämisestä tai luomuviljelijäksi ryhtymisestä. Mutta tuleeko niistä vain viihdyttäviä kuriositeetteja, joiden reunalla pysähdytään parhaimmillaankin yhden ajatuksen verran jatkaen taas eteenpäin? Toki on hyvä, että niistä kerrotaan, mutta tuleeko niistä pelkkää karnevaalia? Ja mistä se taas kertoo? Medialukutaidosta tai median asenteista, vallitsevasta hegemoniasta vaiko siitä, että kyseessä ei ole ilmiö, joka edes ansaitsisi laajempaa kiinnostusta?

Mutta onko keskiryhmään siirtyminen, oma "keskiluokkaistuminen" aina vaihtoehtoisten identiteettien tuho tai tarkoittaako se omien nuoruuden ihanteiden hautaamista? Olen seuraillut Tamy-aikaisen lahjakkaan ystävän ja entisen työkaverin Jussi Nousiaisen kielellisesti rikasta ja ennen kaikkea älykästä ja sympaattista pohdiskelua aiheen tiimoilta. Minusta vaurastumisen ja vakiintumisen, tai sitten "oravanpyörään" osallistumisen ei tarvitse tarkoittaa irtautumista aatteista ja arvoista. Se saattaisi pikemminkin antaa pohjaa ilmiöiden syvemmälle ymmärtämiselle.

Maailman mittakaavassa keskiluokkaistumista pelätään jo sen aiheuttaman ekologisen kuormituksen vuoksi. Kiinalaiset ja intialaiset perhelomineen ja jääkaappeineen kummittelevat monen ympäristön tilasta huolestuneen mielessä. Silti kehitystä ei voida pysäyttää. Olemme itse valinneet yltäkylläisyyden, josta ei laajassa mielessä ole paluuta, askeesiin emme voi ketään pakottaa. Kuitenkin yleinen vaurastuminen antaa myös kiinalaisille mahdollisuuden kiinnostua myös muista kuin välittömään selviytymiseen liittyvistä kysymyksistä, muun muassa ympäristöstä. Vakaamman yhteiskunnallisen aseman myötä kasvavat myös ihmisten vaikuttamismahdollisuudet. Afrikan suuret ympäristöongelmat johtuvat nekin ennen kaikkea köyhyydestä.

Moni epävakaa yhteiskunta tarvitsisi nimenomaan keskiluokkaa. Verrattain tasaiset ja turvalliset olot jotka tarjoavat etenemismahdollisuuksia ja tulevaisuuden horisontin jo tässä maailmassa niin itselle kuin jälkikasvulle ovat tehokkaimpia tapoja ehkäistä fundamentalismia ja muuta väkivaltaista radikalismia. Ajatellaan vaikka Venäjää tai arabimaita. Tai edellä mainittua Kiinaa. Mitä tapahtuisi, jos siellä laajenevan keskiluokan odotukset petettäisiin?

Keskiluokan turvallisuushakuisuus (toki turvallisuutta haluavat ja tarvitsevat muutkin, mutta yhteiskunnallista merkitystä on eniten tällä) voi kanavoitua kahteen suuntaan. Solidaarisissa ja yhteisvastuullisissa yhteiskunnissa, joihin toivon Suomenkin jälleen jossain vaiheessa nykyistä paremmin lukeutuvan, tämä ymmärretään hoitaa sosiaali- ja työmarkkinapolitiikan keinoin. Tällä myös legitimoidaan julkista, ja maallista, vallankäyttöä. Toinen vaihtoehto on piikkilanka ja yksityiset vartiointipalvelut, sekä köyhien osalta turvaaminen jumalaan ja usko parempaan tulevaisuuteen tämän maailman ulkopuolella -sekä edellä kuvatut ongelmat.

Ja minä itse, miksi näitä mietin? Mene ja tiedä. Häiden, polttarien, matkojen ja ystävien sekä ulkomaan-sukulaisten tapaamisten täplittämä heinäkuu on tarkoittanut valvomista, gradun kirjoittamisen keskeytymistä, tilin totaalista tyhjenemistä sekä muutamaa lisäkiloa jo valmiiksi vantteralla vyötäröllä. Ehkä tänä sunnuntaiaamuna kaipaan ennen kaikkea vakautta ja turvallisuutta risaiseen eloon - henkistä ja fyysistä ryhdistäytymistä. Juha Seppälää lainaten; "Kakistellen niellyn aamiaisen jälkeen iskee vimma järjestää elämä kuntoon, joka saatanan lyijykynä kirjoituspöydällä ojennukseen ja roskat pihalle. Kaaos on taas muutettava kosmokseksi."

Kuvassa espoolainen rivitalo.

Turkin vaaleista

Muutama päivä sitten pidetyt Turkin vaalit olivat merkittävän ulkomaisen mielenkiinnon kohteena. Vaalit käytiin kiihkeässä ilmapiirissä presidentin valinnasta syntyneen poliittisen kiistan vuoksi. Turkin valtapuolue, islamilaistaustaisen ja keskustaoikeistolaisen AKP:n nimeämä ehdokas, ulkoministeri Abdullah Gül, ei saanut sekularistien ja ennen kaikkea armeijan tukea. Armeijalla on edelleen merkittävää merkitystä Turkin poliittisessa elämässä.

Armeijan lausunnon jälkeen Turkin perustuslaillinen tuomioistuin päätti, että uuden presidentin valintaan tarvitaan vähintään 2/3 kansanedustajien läsnäolo parlamentissa, johon AKP:n edustajamäärä ei riittänyt. Kriisin ratkaisemiseksi päätettiin pitää aikaistetut parlamenttivaalit. Vaalikampanjointi erityisesti pääoppositio- ja entisen valtapuolueen, modernin Turkin "isän" Mustafa Kemal Atatürkin perustaman kansallismielis-keskustavasemmistolaisen CHP:n osalta keskittyi AKP:n islamilaisen taustan esille nostoon. Tämä ei kuitenkaan tuottanut opposition näkökulmasta toivottua tulosta.

AKP:n vaalivoitto oli huomattava, se sai lähes 47% annetuista äänistä. Tällä tuloksellaan se tulee saamaan parlamentissa n. 340 edustajanpaikkaa yhteensä 550:stä paikasta. Toiseksi tuli CHP, joka sai lähes 21% äänistä. Vaalituloksen syynä pidettiin ennen kaikkea Turkin talouden nopeaa kehitystä, joka tosin jakautuu edelleen erittäin epätasaisesti, sekä kansalaisten kyllästymistä armeijan sekaantumiseen maan poliittiseen elämään.

Monilla turkkilaisilla on edelleen epäilyksensä AKP:n islamilaista taustaa kohtaan, mutta sen ei erityisesti tekojen valossa katsottu hallitsevan puolueen toimintaa siten, että sekularistinen yhteiskunta, jota erityisesti kaupunkilaiset pitävät arvossa, olisi uhattuna. Tosin tämä ei näkynyt niissä kaupungeissa, joissa ennen vaaleja erityisesti keskiluokkaiset, länsimaisen elämäntyylin omaksuneet naiset osallistuivat suuriin protesteihin hallitusta vastaan. Moni äänesti AKP:ta myös siksi, ettei uskottavia vaihtoehtojakaan ollut tarjolla. Jotain kertoo sekin, että eräät eurooppalaiset sosialidemokraatit ovat vaatineet CHP:n erottamista Sosialistisesta internationaalista.

Turkin vaalit toivat parlamenttiin pääpuolueiden lisäksi äärikansallismielisen MHP:n, mutta myös itsenäisinä, riippumattomina ehdokkaina valittuja, aatemaailmaltaan useimmiten lähinnä sosialidemokraattisia kurdipoliitikkoja. Tämä on erittäin keskeistä ja tärkeää kehitystä. Kurdivähemmistö elää edelleen monilta osin sorretussa ja köyhdytetyssä asemassa eikä Turkki ole varsinkaan käytännön tasolla lähelläkään EU-jäsenyyden vaatimaa tilannetta. Ruotsalaisen vaalitarkkailijan kokemuksia ja näkemyksiä Turkin vaaleista kurdialueella lähellä Irakin vastaista rajaa voi lukea täältä.

Vaalitulos ei kaikesta huolimatta ole vienyt pois kysymystä siitä, miten AKP:n islamilaiset juuret vaikuttavat Turkin sekulaariseen perustaan. AKP:n viimeiset viisi vuotta hallituksessa eivät ole riittäneet vakuuttamaan kaikkia epäilijöitä. Parhaassa tapauksessa islamilaistaustainen puolue asettuu politiikan keskiöön ja todistaa voivansa harjoittaa uskonnollisesta taustastaan huolimatta läntisen demokratiamallin mukaista politiikkaa ja markkinataloutta. EU-jäsenyyden mahdollisuus tukee tätä tavoitetta, itse asiassa monessa suhteessa pitää niitä liikkeessä, mutta toisaalta monet keskeiset eurooppalaiset maat tekevät omilla kannanotoillaan ja henkilövalinnoillaan kyseisen tavoitteen saavuttamisen koko ajan vaikeammaksi.

Lämpimiä värejä

Kesäkuumalla on Suomessa käyty keskustelua puolueiden yhdistämisestä. Jarmo Korhonen esitti Keskustan ja Perussuomalaisten yhdistämistä vedoten puolueiden yhteiseen arvopohjaan. Tämä toki tyrmättiin niin Soinin kuin muutaman keskustalaisenkin toimesta, mutta tosiasia on, että arvokonservatiivisuus ja sisäänpäinkääntyneisyys leimaavat molempia puolueita ja niiden toimintaa. Ne saattaisivat sopia yhteen paljon paremmin kuin kaupunkien harvalukuiset kepulaiset haluavat myöntää.

Puoluekentän murroksen suuntia on kuitenkin hauska pohtia. Vasemmisto yhteen ry ajoi kahden vasemmistopuolueen yhdistämistä, mutta tarkoittaisiko tämä kannatuksen kasvua? Tuskin, se pikemminkin polarisoisi puoluekenttää eikä vasemmiston kokonaiskannatus siitä todennäköisesti piristyisi. Mutta miltä näyttäisi -ja miten menestyisi- erilaisella tavalla organisoitunut ja vahvemmilla profiileilla varustetuista puolueista koostuva vasemmisto?

Suomesta puuttuu todellinen punavihreä vaihtoehto. Vasemmistoliiton äijäkaartista puuttuu monelta kohdin vihreys, Vihreiden ja vasemmistolaisten arvojen yhdistäminen käy koko ajan vaikeammaksi eikä sitä enää jakseta edes hirveästi yrittää. Vähälukuisten kommunistien globalisaatiokriitikkosiiven, vihreiden vasemmistolaissiiven ja Vasemmistoliiton korostuneesti nuoremmasta väestä löytyvän punavihreän väen yhdistäessä voimansa Suomeen voisi syntyä vahvan profiilin punavihreä puolue. Täällä vastustettaisiin Natoa ja ydinvoimaa, kannatettaisiin arvoliberalismia ja kehitysavun nostoa rakenteellisiin kysymyksiin kuitenkaan liiemmälti paneutumatta.

Toinen, suurempi vasemmistopuolue voisi syntyä laajalle pohjalle nykyisiä demareita ja vasemmistoliittolaisia. Se olisi selkeän "punainen" työväenpuolue, joka profiloituisi erityisesti julkisia palveluita puolustavana ja rakentavana liikkeenä. Vahva valtio, ay-liike sekä erityisesti sosioekonomisen tasa-arvon kysymykset olisivat sille tärkeitä välineitä ja tavoitteita. Tämä puolue olisi monessa mielessä "perinteinen" vasemmistopuolue, "sosialistinen" puolue siinä mielessä kun se ymmärretään monissa länsieurooppalaisissa yhteiskunnissa. Jännitteitä tämän puolueen sisään tulisi todennäköisesti erityisesti suhtautumisessa globalisaatioon.

Punaisen puolueen oikealle laidalle puolestaan kehittyisi New Labour-henkinen "oranssi puolue". Täällä usko markkinoiden kykyyn hyvinvoinnin tuottajina olisi muita vasemmistolaisia liikkeitä suurempi, mutta samalla siellä vierastettaisiin kritiikitöntä markkinafundamentalismia. "Oranssit" ammentaisivat vaikutteensa ennen muuta sosialidemokratian ja sosiaaliliberalismin aateperinnöistä. Tämä puolue kokoaisi ihmisiä erityisesti nykyisistä sosialidemokraateista ja vihreistä, mutta saattaisi sinne ajautua muutama sosiaalisesti tiedostava porvarikin. Tässä puolueessa oltaisiin arvoliberaaleja, mutta energiapolitiikasta tuskin saavutettaisiin kovin helpolla konsensusta.

Kysymys tällaisen puoluekentän oloissa kuuluisi, miten tälla tavalla muodostunut vasemmisto kykenisi menestymään vaaleissa - ja miten se kykenisi yhteistyöhön ennen kaikkea keskenään. Vas-SDP-Vihr -koalitio voisi olla nyt jo mahdollinen, mutta sitä ei tahdota missään saada aikaan eikä yhteiskannatus ole nykymuodossa korkea. Voisivatko tällaiset puolueet innostaa nykyisiä ryhmiä enemmän kannatusta itselleen, ja voisiko niiden välille kehittyä Ruotsin mallinen "Allianssi", joka tähtäisi yhteisenä ryhmänä enemmistöön eduskunnassa ja yhteiseen hallitukseen? Murtuisiko ikuiselta vaikuttava porvarienemmistö? Ja mitä se puolestaan tarkoittaisi?

Vakavissani en toki ole esittämässä sen paremmin uusien puolueiden perustamista kuin vanhojen hajoittamista tai liittämistä toisiinsa. Pohjoismaisen hyvinvointimallin kannalta selkeän sosialidemokraattisen puolueen hajaannus olisi hyvin todennäköisesti turmiollista. Ajatuksella voi kuitenkin aina leikkiä, kuten myös sillä, mitä oikealla voisi tapahtua? Eräs malli olisi kolmen puolueen oikeisto, markkinaliberaalit (suurin osa kokoomuslaisista, jonkin verran keskustalaisia), konservatiivit (osa kokoomuslaisista, suurin osa keskustalaisista, kd, perussuomalaisia) sekä kansallismieliset (pieniä osia kaikista porvaripuolueista yhdistettynä pieniin kansallismielisryhmiin ja osaan perussuomalaisia).

Kuvassa venäläisen Jabloko-puolueen logo.

Mini-Amerikka ja Baltian Baywatch

Luxemburg ja Liettua takana, gradu ja työ edessä. Ystävän häät luxemburgilaisessa linnassa puitteiltaan hienot, moisessa paikassa tuskin enää koskaan vierailen. Luxemburgista matka jatkui tapaamaan pitkän tauon jälkeen Liettuan-perhettä ja kummipoikaa Taurageen, Palangaan ja Klaipedaan. Moni asia oli pikkumiehen koon lisäksi jälleen ehtinyt muuttua.

Liettua, "Baltian tiikeri" on nauttinut useana vuonna huomattavasta talouskasvusta. Monien muiden siirtymätalouksien tavoin uusi varakkuus on kuitenkin keskittynyt vain harvoille ja muutamille alueille. Vilna ei keskusta-alueensa ja vanhan kaupunkinsa osalta juurikaan häviä millekään länsieurooppalaiselle metropolille, mutta kolmen suuren kaupungin ulkopuolella vaurastuminen ei juurikaan ole viidentoista vuoden aikana näkynyt.

Vuosituhannen vaihteen Taurage oli 30 000 asukkaan ja pysähtyneen ajan pikkukaupunki, jonka arkea leimasi yksittäisten ihmisten omilla autoillaan tekemä maataloustuote- ja bensiinikauppa Kaliningradin puolella sijaitsevan Sovetskin kaupungin venäläisten kanssa. Vasta nyt on alkanut näkyä piristymistä; uusia taloja, liikerakennuksia, korjattuja ja uusittuja aukioita, katuja ja julkisia rakennuksia. Kaupunki juhli viittäsataa vuottaan myös kunnostamalla yhteisiä tilojaan. Oli kiva kävellä kaupungilla, asioita tapahtuu ja elämänlaatu paranee, vaikka väestökato seutua koetteleekin. Vaimon opettajasiskon työt vähenevät lasten vähetessä. Kun aikoinaan tunteja kertyi riittävästi yhden koulun oppilaista, nyt työpäivä kuluu kolmessa eri koulussa.

Liettuan suurin satama, Klaipeda, kuuluu Liettuan kehittyneisimpiin alueisiin. Vauhti on kaupungissa kova. Asuntojen hinnat ovat kaksinkertaistuneet parissa vuodessa ja vaikka palkkatason nousu on sekin vilkas, elää maa ja kaupunki velkarahalla. Autot täyttävät kaupungin kolme pääkatua, liikenne on aivan toista luokkaa kuin mitä se oli muutamia vuosia sitten. Joukkoliikenne hoituu pääasiassa pikkubusseilla, raideliikennettä, metrosta puhumattakaan, ei olla suunnittelemassa.

Joukkoliikenteen surkea tila on vain yksi osa saksalaistaustaisen liettualaiskaupungin kehitystä kohti amerikkalaista kaupunkimallia. Pieni, mutta viehättävä vanhakaupunki kuihtuu asiakkaiden puutteessa yhä useamman suunnatessa paitsi ostoslitinsä, myös vapaa-ajan viettonsa kaupungin laitojen valtaisiin ostoskeskuksiin. Vilniaus Prekyban kauppojen hallitsemat Akropolis-ostoskeskukset jättävät luistinratoineen ja elokuvateattereineen suomalaiset Citymarketit ja Prismat kauas taakseen. Kaupungin laidoille, yhä kauemmas keskustasta ja moottoriteiden varrelle kohoavat uutuuttaan hohtavat omakotitalot, joista usea vetäisi sisäänsä monta kappaletta perinteisempiä tiilitaloja.

Amerikan-mallistaan huolimatta Klaipeda on mielenkiintoinen, kaunis ja käymisen arvoinen, ei vähiten upeiden rantojensa vuoksi. Klaipedan läheltä löytyy myös jo entisen Neuvostoliiton ajalta tunnettu rantalomakohde Palanga. Pikkukaupungin väkiluku kohoaa kymmenkertaiseksi kesäkuukausina ja upeiden kävelykatujen varrelta löytyy baaria, illanviettopaikkaa ja ravintolaa moneen makuun, ruokaa mm. liettualaisista erikoisuuksista armenialaiseen saslikkiin. Kyytipojaksi oivallista Svyturys-olutta, jota saa satunnaisesti myös Alkosta. Hienoa hiekkarantaa riittää kymmeniä kilometrejä ja ne täyttyvät kesäaikaan ääriään myöten ihmisistä. Palanga on nimenomaan hauskanpitopaikka, joskin myös perheitä löytyy joukosta.

Kaiken kaikkiaan Liettuaa voi joka kerta suositella. Suomalaiset eivät ole vieläkään kyseisen maan olemassaolosta erityisen tietoisia. Vilnan moni jo löytää kartalta, mutta erityisesti rannikkoa ja Kuurin kynnästä tutkimaan mahtuisi paljon enemmän maanmiehiä ja -naisia.


ps. Kesän aikana blogit ovat suurilta osin hiljenneet, mutta ainakin oheinen keskustelu Jukka Torikan blogista kannattaa käydä lukaisemassa.

Kuvassa Klaipedan satama ja Kuurin kynnään pohjoiskärki Klaipedan edustalla.

Demokratiaa ja sosiaalisuutta sosialidemokraatteihin

SDP:n uudistumisesta käytävä keskustelu on hyvässä vauhdissa. Kalliomäen työryhmän ja puoluehallituksen esitykset ovat monessa suhteessa hyviä, mutta tarvitsevat ympärilleen konkretiaa. Toivon mukaan Lahdessa järjestettävä Tulevaisuusfoorumi pääsee asiassa eteenpäin. Kutsuttujen lisäksi toivoisin paikalle pääsevän ja keskusteluihin osallistuvan myös muiden. Vaaditun avautumisen ennakkoehto on, että Tulevaisuusfoorumin kaltaisiin tilaisuuksiin pitää voida osallistua ennen kaikkea kiinnostuksen, ei aseman perusteella.

On selvää, että poliittisen liikkeen ja puolueen sisäisen keskustelun tulisi ennen kaikkea kohdistua politiikan suuntaan ja yhteiskunnan tilaan sekä tulevaisuuteen. Nykymuodossaan SDP ei kuitenkaan osaa erityisen hyvin tätä keskustelua käydä, ainakaan suurella joukolla. Kunnallistasolla asia voi olla toinen, mutta kansallisiin aiheisiin pureutuvia ja aidosti vaikuttavia väyliä on kovin vähän. Tämä on osaltaan syynä puoluejäsenyyden tyhjentymiseen sisällöstä ja huonoon julkisuuskuvaan, jossa SDP näyttäytyy sulkeutuneena ja salamyhkäisenä. Kuka aidosti uskoo, että perusosastosta alkava ”komentoketju” toimii, mikäli minua ”Eipäjoen demarina” kiinnostaisi vaikuttaa vaikkapa lukukausimaksuihin?

Asiaa voidaan kuitenkin auttaa. Avainasemassa ovat jäsendemokratian tuntuva lisääminen ja sisällöllisen valmistelun seuraamisen ja siihen osallistumisen helpottaminen. Sosialidemokraattisten opiskelijoiden puheenjohtaja Mikko Koskinen esitti taannoisessa kolumnissaan UP Demarissa (2.7.) puoluekokouskauden lyhentämistä kaksivuotiseksi. Tämä on erittäin kannatettava ajatus. Samalla edustajamäärää tulisi kasvattaa tuntuvasti. Edustajaperusteita voitaisiin myös muuttaa siten, että vähintäänkin osa edustajista tulisi suoraan osastoista. Tämä kannustaisi aktiiviseen jäsenhankintaan, osastojen aktivointiin ja voimien kokoamiseen paikallistasolla. Samalla edustajien evästäminen tulisi helpommaksi.

Tämänhetkinen tilanne, jossa ehdokaslistoja täytetään verrattain demokraattisesti, mutta puolueen sisäisiä tehtäviä ei, on monessa suhteessa ongelmallinen. Asetelma tulisi kääntää päälaelleen. Puolueen omissa elimissä jos joissain tulisi vallita demokratian. Tämä tarkoittaisi käytännössä vähintään neuvoa-antavaa jäsenvaalia puolueen puheenjohtajasta sekä alueellisella tasolla piirien puheenjohtajista ja puoluehallitusehdokkaista. Sen sijaan ehdokasasettelussa tulisi lisätä jäsenvaalin jälkeen jäljellä olevia ”vapaita” paikkoja, joihin etsittäisiin sosialidemokraattisen arvomaailman omaavia ihmisiä myös puolueen liepeiltä, tarkoituksena koota mahdollisimman monipuolinen ja laadukas ehdokaslista. Varsinais-Suomessa on tästä erittäin hyviä kokemuksia, mikä näkyy myös nykyisessä eduskuntaryhmässä.

Puolueen ohjelmatyötä on avattava. Visioasiakirjojen käsittely näytti hyvää mallia, toivon mukaan tällä tiellä kyetään jatkamaan. Työryhmätyölle on annettava projektiluonteisia työtehtäviä vaikkapa valmistella ehdotuksia sosiaaliturvajärjestelmän uudistamiseksi tai toimintaohjelmaksi sosiaalisen Euroopan luomiseksi. Samalla niitä voidaan kannustaa oma-aloitteisuuteen. Niiden tulee olla itse itseään täydentäviä, asiantuntijarekrytoinnin mahdollistavia elimiä ja niiden työtä tulee voida seurata kaikkien kiinnostuneiden. Tämä vaatii mm. työn edistymisen raportoimista palaute- ja kommentointimahdollisuuksin puolueen verkkosivuilla sekä avoimia tilaisuuksia, jollaisia mm. EU-työryhmä tulee syksyllä järjestämään yhteistyössä Kalevi Sorsa -säätiön kanssa. Näihinkin kaipaisi kuitenkin mielellään vielä selkeämpää tavoitteenasettelua.

Sisällöllisiin kysymyksiin keskittyneitä valtakunnallisia demariverkostoja tulee taloudellisten mahdollisuuksien puitteissa pyrkiä muodostamaan. Esimerkkeinä voivat toimia Koulutusalan sd. yhdistys sekä Villiruusu. Toimiakseen ne kuitenkin vaativat resursseja, joista on luonnollisesti aina pula. Niihin tulisi myös löytää toimijoiksi henkilöitä, joilla on aikaa ja intoa keskittyä juuri näiden verkostojen rakentamiseen. Järjestöllisestä edustuksesta on hyötyä legitimointimielessä, mutta samalla se voi tarkoittaa organisaation olemassaoloa vain paperilla. Verkostojen ei tule kilpailla perusosastotoiminnan kanssa, vaan tukea sitä.

Tärkein työ tehdään kuitenkin jatkossakin paikallistasolla, ihmisten parissa. Yleistä näkyvyyttä on lisättävä. Tämä perustuu kuitenkin jäsenten ja muiden aktiivisten ihmisten vapaaehtoisuuteen eikä puolue, joka ei osoita kiinnostusta jäseniään kohtaan, kykene mobilisoimaan omissa aktiiveissaan olevaa valtaisaa potentiaalia. Jäsenten tulee voida halutessaan kokea osallistumisen ja vaikuttamisen elämyksiä muulloinkin kuin vaalityön aikana. Kunnallispolitiikasta tiedottamista on lisättävä, jokaisella valtuutetulla tai lautakunnan varsinaisella jäsenellä tulisi olla jonkinlainen tiedotuskanava omaa toimintaansa varten jota myös käytetään. Helppokäyttöiset blogit tarjoavat tähän kätevän ja nopean mahdollisuuden. Nämä voitaisiin koota keskitetysti puolueen ja piirien sivuille verrattain vähällä vaivalla.

Ilo, intohimo ja itseluottamus ovat hyviä tavoitteita ja monessa suhteessa kuuluvat jo nyky-SDP:n repertuaariin. Tämä pitää saada myös näkymään ulos. Tämä vaatii vahvan poliittisen sanoman rinnalle myös sosiaalista toimintaa, jota moni puolueen jäsen kaipaa. SONK ja Demarinuoret järjestävät monipuolisen koulutuksen lisäksi mukavaa yhdessäoloa, jossa tavata muita samanmielisiä ihmisiä rennossa ja hauskassa ilmapiirissä, puolue ei kuitenkaan tällaista juurikaan tarjoa muutamia paikallisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Eräs idea voisi olla ottaa mallia Suomenlahden eteläpuolelta, jossa Viron demarit kokoavat ihmisiä kesäpäiville. Viikonlopun kestävään, leirikeskuksessa järjestettävän tapahtuman ohjelmaan kuuluu paitsi politiikkaa, myös rutkasti hauskaa mm. piirien välisen jalkapalloturnauksen, lapsille suunnatun ohjelman, kirjailijatapaamisten, bändien, grillauksen ja tanssin merkeissä.

Mielipidekirjoitus julkaistu otsikolla "Politiikkaa ja yhdessäoloa" Uutispäivä Demarissa 12.7.2007.

Paussi

Blogi, mies ja gradu pitävät viikon verran taukoa reissun vuoksi. Luvassa mm. brasilialais-liettualaiset häät Luxemburgissa. Toivon mukaan tulee yhtä hauskaa kuin taannoisissa juhannushäissä (please observe exhibit A). Lasten nukkumaanmenoajan jälkeinen valokuvaaminen juhlatilaisuuksissa, joissa tarjoillaan sahtia tulisi kriminalisoida. Kiitos kuitenkin Nannalle ja Otolle otoksesta!

Choice and voice - miten ja kenelle?

Luvassa pitkähköä ääneen ajattelua ja pyörittelyä, vailla suurta pihviä tai johtopäätöstä. Gradun tiimoilta olen pohdiskellut ja lueskellut paljon julkiseen hyvinvointivastuuseen liittyvää materiaalia. Julkisten palveluiden kilpailuttaminen ja ulkoistaminen on monitahoinen asia hyötyineen ja haittoineen. Kilpailun tuomaa virkeyttä, toki, mutta myös muuta. Kuntien virkamiesten ja luottamushenkilöiden työ on hiljalleen muuttumassa sopimusten viilaukseksi, jossa vahvoilla ovat ennen kaikkea juristit. Markkinaoikeus ruuhkaantuu, paperia pyörii ja tulosta ei tule. Byrokratiakustannukset syövät nekin resursseja.

Hyvinvointipalveluita ei voida kilpailuttaa kuten autokorjaamoja tai ruokakauppoja. Voidaan myös kysyä, palveleeko prosessien osittaminen ja kilpailuttaminen toimivien ja selkeiden palveluketjujen muodostamista? Toistuvat kilpailutukset luovat myös tilanteita, joissa homma joudutaan opettelemaan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Tästä hyvänä esimerkkinä toimi Helsingin vaikeavammaisten kuljetukseen liittynyt taannoinen surkea episodi.

Siitä, kannattaako ulkoistaminen ja yksityistäminen, ei ole olemassa yksiselitteistä näyttöä. Tutkimustuloksissa toisaalla näkyy hyötyjä, toisaalla haittoja. OECD:lle vuonna 2005 toimitettu raportti totesi hyvinvointipalveluiden tuotannon lisääntyneen siirtämisen yksityiselle tuoneen innovaatioita ja valinnanmahdollisuuksia, sen sijaan tehokkuushyötyjä siitä ei ole ilmennyt. Potentiaalista kustannushyötyä nakertavat lukuisat seikat, joista vähäisimpiä eivät ole voitontavoitteluintressi ja sopimuskustannusten lisääntyminen. Raija Julkusen mukaan tällaisessa tilanteessa pohdittavaksi jää, annetaanko eriarvoisuuden kasvaa tiettyjen ryhmien konsumerististen etujen vuoksi.

Antton Rönnholm kirjoitti jokin aika sitten mielenkiintoisen artikkelin liittyen palvelutuotantoon. Hän esittelee samassa Markku Lehdon teoksessaan ”Pelastusrenkaan paikkaus” esittämää kolmen pilarin muodostamaa, kilpailuun perustuvaa asiakasyhteisöjärjestelmää, joka pikku hiljaa korvaisi sosiaali- ja terveyspalveluiden ja sosiaaliturvan järjestäjänä julkisen sektorin, jolle jäisi enää valvojan ja lainsäätäjän rooli. Demokraattinen, luottamushenkilöiden harjoittama kontrolli poistuisi ja tilalle syntyisi asiakkaiden ostovoimallaan käyttämä kontrolli.

Lehdon malli on mielenkiintoinen ja mikä hienointa, sitä perustellaan paitsi taloudellisilla, myös eettisillä syillä. Mahdollisten tulosten eettisyydestä voi toki olla montaa mieltä, asiakkaiden jäsenmaksuilla rahoitettu malli todennäköisesti nostaisi kustannusrasitusta pienituloisten kohdalla ja ”holhous” ei mallissa ainakaan vähenisi. Hallintokustannukset valtiolla pienenisivät, mutta kolmeen pilariin tulisi kullekin oma hallintonsa, jonka jäsenet maksaisivat. Lisäksi Lehdon mallissa kannusteet perustaa palvelupisteitä alueille, joilla asuu paljon terveydellisissä ongelmissa painivia jäävät pieniksi heidän ollessaan huonoa liiketoimintaa. Jäseniksi heidät pitäisi ottaa, mutta miksi houkutella heitä omaan yhteisöön?

Kuitenkin myös plussapuolelle jää useita asioita. Valinnanvapauden lisääminen tapahtuisi tavalla, joka ei jättäisi ihmistä yksin vahvojen yritysten ja markkinoiden armoille, kuten normaalissa yksityistämisessä käy. Vahvoilla asiakasyhteisöillä riittäisi voimia, toisin kuin pienillä kunnilla, kamppailla suuria konserneja vastaan tilanteessa, jossa ne yrittäisivät luistella velvoitteistaan. Tähän ne velvoittaisi asiakaspaine. Malli välttää monet niistä karikoista, joihin silkka yksityistämislinja usein karahtaa, erityisesti kustannus- ja asiakkaiden valitsemispuolella.

Valinnanvapautta palvelujen suhteen tulee olla, mutta miten yhteiskunta parhaiten palvelee jäseniään? Keskittämällä oman osaamisensa ja taloudelliset mahdollisuutensa omaan toimintaansa, joka on tarkoitettu kaikille, vai pyrkimällä avaamaan mahdollisimman monia väyliä? Tilanteessa, jossa valtion piikki on auki yksityiselle hoidolle, olisi tuottajien ja vakuutettujen yhteinen intressi on ulosmitata kaikki mahdollinen vakuutuksesta valtiolta. Kuinka tärkeää mahdollisuus ”shopata” parhaita tarjouksia on siinä tilanteessa, kun hätä on akuutti ja tarve suuri? Kaikki eivät jaksa, osaa tai edes halua alistaa tätäkin elämänsä osa-aluetta kuluttajasfääriin, vaan haluaisivat luottaa yhteiseen järjestelmään.

Samalla kun pohditaan filosofisia, juna liikkuu ja palveluita markkinoistetaan vailla kontrollia tai pohdintaa. Tämä johtaa varmimmin heikkoihin tuloksiin. Kustannukset karkaavat, julkisen sektorin varat eivät riitä sekä kasvavan yksityisen sektorin ruokkimiseen että oman toiminnan parantamiseen, vahvat pärjäävät, köyhemmät eivät, kansalaisten todellisuudet eriytyvät ja solidaarisuus rapautuu veronmaksumoraalin myötä. ”Downward spiral” käynnistyy ja vie viemäriin varmuudella ainakin heikoimmat.

Lehdon mallissa on pohtimisen ja ajattelun aineksia. Itse en kuulu niihin ”pragmatisteihin”, joiden mielestä palveluntuottajalla ei ole mitään merkitystä. Mielestäni julkisella tuotannolla on tietty arvo yhteiskunnallisen koheesion tuottajana. Samalla on kuitenkin tavoiteltavaa, että ihmisten autonomiaa ja vaikuttamismahdollisuuksia myös palveluiden suhteen korostetaan, olisiko tämä mahdollista ilman keskinäisten järjestelmien purkua? Järjestelmän tulee olla tasa-arvoinen ja tasa-arvoistava eikä sitä saisi "markkinoiden luomisen" tekosyyllä hajottaa hallitsemattomaksi. Lähtökohtaisesti julkisen sektorin tarjoaman palvelun tulisi olla niin laadukasta, ettei kilpaileville tahoille ole markkinoita. Kuitenkin, tähän tuskin päästään ilman referenssejä, eli kilpailua.

Näpit irti Ruisrockista

Usea aamun lehti tietää kertoa luonnonsuojelijoiden vetäneen jälleen kerran herneen nenään Ruissalossa järjestettävästä Ruisrockista. Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiiri valittaa hallinto-oikeuteen hakien nykymuotoisen tapahtuman järjestyskieltoa kansanpuiston alueella. Valituksen kohteena on myös kaupungin ympäristö- ja kaavoituslautakunnan hyväksymä meluilmoitus.

On toki valitettavaa, että kahdeksan lintulajin pesintä festarialueella on epäonnistunut. Mutta jonkinlaista suhteellisuudentajua luonnonsuojelijoiltakin voisi vaatia. Ruisrock on Suomen vanhin festivaali, ja yksi Euroopan perinteikkäimmistä. Sillä on Turun seudulle, ja erityisesti kaupungille erittäin suurta merkitystä niin imagollisesti kuin taloudellisestikin. Ratkaisevan tärkeä osa koko festivaalin ilmeelle ja meiningille on vehreä paikka kansanpuiston rannassa.

Festivaaliviikonloppua vietti tänä vuonna Ruissalossa peräti 65 000 ihmistä. Lauantaipäivä oli loppuunmyytynä kaikkien aikojen ennätys. Onko tosiaan niin, että tälle ei anneta mitään arvoa? Samalla kaikkien turkulaisten tiedossa on, että kansanpuisto on festivaaliviikonloppua lukuunottamatta täydellisessä vajaakäytössä. Kauniinakin päivänä se kerää korkeintaan kourallisen auringonottajia, kävelijöitä ja uimareita tungoksen keskittyessä muille rannoille. Yhtä viikonloppua lukuunottamatta luonnonrauha on alueella taattu.

Ruissalo on laaja saari. Pesimäpaikkoja sieltä löytyy, sen sijaan suurtapahtuman järjestämispaikkoja ei. Tapahtuman siirtäminen johonkin Artukaisten pellolle olisi sama kuin sen lakkauttaminen, ja pesinee sielläkin peipposia. Esittämällä oheisenkaltaisia, kohtuuttomuudessaan naurettavia vaatimuksia, luonnonsuojelupiiri kumppaneineen lähinnä tekee hallaa tärkeälle asialle ja luo ilmapiiriä, jossa suojeluvaatimukset alkavat uudelleen kuulostaa kukkahattutätien hysterialta. Juuri tällaista pitäisi välttää tilanteessa, jossa ympäristökysymykset ovat nousemassa keskeisimpien mielenkiinnon kohteiden joukkoon paksuimmassakin otsaluussa.

Absolute freeride

Uutispäivä Demari nostaa tänään esille tärkeän kysymyksen, kysymyksen yksityislääkärien harjoittamasta verosuunnittelusta, oikeammin sanottuna veronkierrosta. Käytäntö saattaa koskea jopa kolmannesta yksityisellä sektorilla työskentelevistä lääkäreistä. Verosuunnittelu ei ole suoranaisesti laitonta, mutta moraalitonta se mitä ilmeisimmin on.

Veronkierto on vain yksi yksityislääkärijärjestelmän aiheuttamista ongelmista. Lääkärit, jotka työskentelevät sekä julkisella että yksityisellä sektorilla, ajautuvat helposti intressiristiriitaan. Hoitaako julkisella vai pyrkiäkö ohjaamaan potilaita yksityiselle sektorille, joka on tuottoisaa lääkärille -ja kallista julkiselle sektorille. Huomioitavaa on myös se, että mm. OECD arvostelee Suomea epätasa-arvoisesta ja hyvätuloisia suosivasta terveydenhuollosta, syynä lähinnä julkinen rahoitus yksityiselle terveydenhuoltojärjestelmälle.

Kuten Lääkäriliitto hanakasti mainitsee, verosuunnittelua eivät harrasta vain lääkärit -ja ettei sille ole suoranaisia juridisia esteitä. Tämä on varmasti totta, muttei tee kyseisestä toiminnasta yhtään sen enempää hyväksyttävää. Lääkärien kyseessä ollessa tilanne on monella tapaa erityisen masentava. Parantamaan koulutettuja käsiä käytetään muiden paljon vähemmän ansaitsevien noudattamia sääntöjä pilkkana pitäen rahan kahmimiseen -ja pestään niitä vastuusta argumenteilla, jotka muistuttavat lasten tappelua hiekkalaatikolla, "toi aloitti, miks mä en saa kun naapurin Ernokin saa?!?".

Veronkierto on väärin ja tuomittavaa. Yhteiskunnan rahoittaman, kalliin koulutuksen läpikäyneiltä henkilöiltä voisi odottaa jonkinlaista moraalia ja yhteisvastuun tunnetta, mutta tämä on ilmeisesti liikaa vaadittu. Tämän vuoksi lainsäädäntö tulee mahdollisimman nopeasti saattaa tilaan, jossa moinen vapaamatkustus ja siivellä eläminen estetään. Nykyisestä menettelystä ei kärsi vain julkinen talous, vaan se kärjistää jo nykyisellään liian pitkälle ajautunutta kehitystä, jossa tietty, usein jo valmiiksi hyvätuloinen ja etuoikeutettu rälssi katsoo olevansa oikeutettu kaikkiin etuihin ilman minkäänlaista vastuuta tai velvollisuudentuntoa mistään tai kenestäkään.

Keskustan seuraava puheenjohtaja?

Maikkarin Haapala heitti kesälomalle lähtiessään Setä Arkadia-blogissaan mielenkiintoisen ajatuksen. Entäpä jos Paavo Väyrynen tähtääkin Keskustan seuraavaksi puheenjohtajaksi? Äkkiseltään absurdi ajatus, mutta sellainen oli ajatus Väyrysen ministeriksi nousustakin vielä maaliskuussa. Kun asiaa kuitenkin pohtii, niin moni asia puhuu Haapalan analyysin puolesta.

Paula Lehtomäkeä on pidetty itsestäänselvänä perintöprinsessana. Monella tapaa hän olisi täydellinen valinta Keskustalle. Lähes SDP:n veroisessa imago-ongelmassa erityisesti kaupungeissa painivalle kepulle nuori koulutettu nainen, yksi harvoista, joita koko puolueessa on jäseninä, on houkutteleva vaihtoehto lisäkannatuksen keräämiseksi. Lehtomäen energialinja sopii sekin puolueelle, joka käytännössä kannattaa ydinvoimaa, mutta tarvitsee viikunanlehtensä miellyttääkseen peruskannattajiaan -ja kosiskellakseen vihertäviä kehyskuntalaisia. Maakunnasta tulleena hän kykenisi ylittämään ne esteet, jotka koituivat Mikko Alkiolle ylivoimaisiksi.

Lehtomäki on kuitenkin siitä harvinainen keskustalainen, että hänellä saattaisi olla jotain käyttöä ja mahdollisuuksia myös politiikan (ja kepun ollessa kyseessä Persjärven kunnantalon) ulkopuolella. Hän on myös ainakin allekirjoittaneen muistin mukaan maininnut joissain haastatteluissa harkitsevansa politiikan ohella myös "jotain aivan muuta". Ellei Lehtomäki jostain syystä ole käytettävissä, aukeaa Keskustan pakka pahemman kerran. Vanhasta rasittavat tappiollisten vaalien sarja sekä henkilökohtaisen elämän kommervenkit. Tuohon rakoon voisi Väyrynen iskeä.

Väyrysen suosio omissa joukoissa, ja Keskustassa jäsenten mielipiteillä on jopa merkitystä, on monelta osin edelleen käsittämättömän korkea. Moni kaipaa Keskustalta konservatiivisempaa ja EU-skeptisempää linjaa, jota Väyrynen jos kuka edustaa. Jarmo Korhonen puolestaan on käyttänyt julkisuudessa huomattavan määrän puheenvuoroja, joissa nykyistä linjaa kyseenalaistetaan. Vahvan puoluesihteerin tukemana, vahvalla kentän mandaatilla Väyrynen voisi aiheuttaa melkoisen maanjäristyksen.

Ei se ole tyhmä joka pyytää

Suomalainen poliittinen keskustelu on aika ajoin murheellista katsottavaa ja kuunneltavaa. Lehdistö harvoin auttaa asiaa, vaikka maassamme ilmestyykin väkilukuun verrattuna varsin kunnioitettava määrä erilaisia lehtiä. Laatulehdistö harvemmin kykenee murtautumaan kansalliseksi tietoisuudeksi eivätkä alueelliset tiedotusmonopolit omaavat maakuntalehdet saa moniarvoisuudestaan kovin korkeita pisteitä. Epäilevät tuomaat voivat tarkastella vaikkapa vaalienalusuutisointia Aamulehdestä, Turun Sanomista tai oikeastaan mistä tahansa. Lehdistö on kuitenkin vain osa ongelmaa.

Pienessä maassa syntyy nopeasti "totuuksia", joihin media ihastuu ja jota rummutetaan vailla suurempaa todellisuuspohjaa tai ikään kuin mitään muuta ei olisi olemassakaan. Usein tämä "totuus" muistuttaa erehdyttävästi institutionalisoituneen elinkeinoelämän tai poliittisen oikeiston näkemyksiä. Yksi tällainen seikka on väite julkisen terveydenhuollon surkeasta tilasta. Suomalaisissa terveyskeskuksissa tehdään joka päivä hyvää ja arvokasta työtä, mutta kaikki tämä nollataan julkisessa sanassa ja keskustelussa tuon tuosta. Julkinen ei voi olla tehokasta tai laadukasta, koska se on julkista. Yksityinen on tehokasta ja laadukasta, koska se on yksityistä. Pian samaa mantraa hokevat kaikki, mutta erityisesti ne, joilla ei ole julkisen terveydenhuollon toiminnasta minkäänlaista omakohtaista kokemusta, paitsi ennakkoluulonsa.

Toinen masentava ilmiö on keskustelun historiattomuus. Tämä näkyy kaikkialla. Vaalienjälkeisessä sosialidemokraatteja koskeneessa kirjoittelussa ja keskustelussa kyse on pakko olla joko sellaisesta typeryydestä, joka olisi pitänyt voida korjata jo peruskoulun historian ja yhteiskuntaopin tunneilla, tai sitten poliittisesta tarkoitushakuisuudesta. Esimerkeiksi käyvät vaikkapa näkemykset, joissa demareita syytetään kansallisen konsensuksen rikkomisesta, tai sitten annetaan neuvoja, joissa kannatetaan puolueen "uudistumista" Britannian kolmannen tien suuntaan. Kun katsotaan Suomen sodanjälkeistä historiaa tähän päivään saakka, onko mikään puolue ollut vastaavalla tavalla yhdistämässä eri yhteiskunnallisten ryhmien tavoitteita kansalliseksi yhtenäisyydeksi kuin SDP? Tai missä SDP oli Lipposen aikana, ellei "kolmannella tiellä"?

Kaiken edellä mainitun, kuten myös kokoomuksen onnistuneen julkisuuskuvamuutoksen "työväenpuolueeksi" tai vihreiden kykenemisen edelleen esiintymään jonkinlaisena politiikan "yläpuolella" toimivana ryhmänä, selittää suurelta osin poliittisen lukutaidon surullinen tila maassamme. Mikä tahansa mainostemppu tai mustan puhuminen valkoiseksi näyttää menevän läpi erityisesti nuoremmille ihmisille. Koulut, tai korkeakoulutkaan eivät yhteiskunnalliseen ajatteluun tai keskusteluun nykymuodossaan kannusta, ja tämä kyllä näkyy niin kansainvälisissä tutkimuksissa kuin arkielämässä. Vallitseva asiaintila saattaa olla joillekin poliittisesti hyödyllistä, mutta kansakunnallemme pitemmässä juoksussa turmiollista.