Paniikkia, komisario Palmu

Suomalaisen politiikan kevättä kohti EU-vaaleja on kannatusmittausten osalta värittänyt ennen muuta Keskustan kannatuksen romahtaminen yhdessä jatkuvasti epäsuositummaksi käyvän pääministerin uskottavuuden rapautumisen kanssa. Viimeisimmässä YLEn julkaisemassa mittauksessa Keskustan kannatus on enää 18,6%, jo kolme prosenttiyksikköä kannatustaan hitaasti kasvattavan SDP:n jäljessä ja todella kaukana Kokoomuksesta.

Jos kyseiset luvut toteutuisivat vaalikannatuksessa joka tosin EU-vaaleissa on epätodennäköistä, Keskusta olisi lähellä menettää puolet EU-parlamenttipaikoistaan. Samalla puolueväen kestokyky mitä todennäköisimmin loppuisi ainakin puoluesihteeri Korhoseen ja mahdollisesti myös puolueen puheenjohtajaan. Tilannetta ei ainakaan paranna käsittämätön Urho Kekkos- ja pekkarointikampanja. Aitovierille ja jo kuopatuksi luullulle YYA-kaudelle haikaillaan täyttä vauhtia ja voisi kuvitella viimeistenkin nuorten ja liberaalisti ajattelevien hylkäävän Keskustan.

Kun vapaa pudotus uhkaa, on näkyvyyttä revittävä mistä tahansa ja huomio pyrittävä suuntaamaan johonkin muuhun kuin puolueen surkeaan tilaan. Ensin Jarmo Korhonen yritti vaalirahakeskustelulla. Keskustan uskottavuus kyseisessä aiheessa on kuitenkin melkoisen hataralla pohjalla. Sukarin vaalirahoitus, jota kaavalinjauksilla kiitettiin, kun ropisi korostuneesti keskustapoliitikkojen laariin. Pääministeri Vanhanen ilmoitti tuolloin olevansa "tietämätön" vaalirahojensa alkuperästä, perintöprinsessa Lehtomäki jätti ilmoitukset tekemättä ja niin edelleen ja niin edelleen.

Seuraava yritys oli omien kannattajien mobilisoimisyritys epäilemällä hallituskumppania selän takana vehkeilystä ja sinipunahallituksen rakentamisyrityksistä. Tätä temppua yrittivät sekä Korhonen että alue- ja kuntaministeri Kiviniemi. Keskustalle tiedoksi, että tappiollisten viime eduskuntavaalien alla demarit puhuivat paljon mahdollisesta porvarihallituksesta. Ja mitä tapahtui? Ihmiset alkoivat itse asiassa kiinnostua aiheesta. Mitä tulee Kiviniemen näkemyksiin valtiontaloudesta, olisi hyvä muistuttaa että juuri hän on vastuussa viime vuoden älyttömimpiin kuuluvista ulostuloista liittyen kuntatalouden tilaan ja että Keskustan vaatimuksesta valtio heittää 500 miljoonaa euroa vuodessa taivaan tuuliin ruuan alv:n laskun myötä. Tästähän puhuvat muutkin kuin demarit.

Vappupaniikin osalta epätoivon korkein aste oli ehkä kuitenkin yritys siirtää huomio eurovaaleissa muhivasta tappiosta seuraaviin vaaleihin. Korhosen ajatuspaja sylki ilmoille myös Anneli Jäätteenmäen presidenttiehdokkuuden. Tämä olikin operaatioista siinä mielessä onnistunein, että se nousi vappu-uutisoinnin kärjeksi ohi työllisyydestä puhuneiden vasemmistojohtajien. Jäätteenmäki on varmasti todennäköinen ehdokas, mutta ajoitus pikemminkin söi hänen ehdokkuutensa uskottavuutta. Nyt lanseeraus tehtiin paniikinomaisesti julkisuudenhakumielessä, ei huolellisesti pohjaten. Ei paras alku kampanjalle.

Summa summarum, ei hyvältä näytä. Murheellisinta koko kuviossa Keskustan kannalta on se, että kun Matti Vanhanen on julkisesti ilmoittanut aikovansa istua valtioneuvoston linnassa pääministerin ominaisuudessa vielä vuonna 2015, ei vaihtoakaan voi ilman hirvittävää pyykinpesua kovin helposti tehdä. Ja keneen vaihtaisi? Lehtomäki alkaa olla ryvettynyt ja vuoroaan odottaessaan kulunut, Kiviniemi kävelevä katastrofi väärästä vaalipiiristä ja realistiset miesvaihtoehdot urhoutta.fi -kaudelta. Mutta ehkä joku on. Lyön pullollisen pohjalaista valkoviiniä vetoa, että 2011 tappiovaalien jälkeen historian tunkiolle siivottavan Vanhasen korvaa hän.

Eurooppalaiset vaalit

Suomessa EU-vaalit kehystyvät edelleen liikaa kansallisiksi vaaleiksi. Aidosti kyse on kuitenkin eurooppalaisista vaaleista ja eurooppalaisista linjanvedoista. "Kansallisen edun" kysymyksiä Euroopan parlamentin käsittelemistä kysymyksistä on vain pieni osa ja, toisin kuin monet vähemmän aktiivisesti politiikkaa seuraavat vieläkin kuvittelevat, ratkaisevaa merkitystä on nimenomaan poliittisella ryhmällä ja puolueella, ei kansallisuudella.

Yleiseurooppalaisen poliittisen julkisuuden puutetta pyrkii omalla panoksellaan korvaamaan puolueiden vaali- ja muihin ohjelmiin pohjautuva EU Profiler -vaalikone, jossa vastataan 30 väittämään ja jonka puitteissa voi omia näkemyksiään verrata paitsi omiin kansallisiin puolueisiin myös muihin eurooppalaisiin puolueisiin. Profilerin puitteissa puolueet asemoituvat sosioekonomisella oikeisto-vasemmisto-akselille sekä eurooppalaista yhteistyötä kannattaviin ja vastustaviin puolueisiin.

Suomalainen puoluejako kyseisissä kysymyksissä ohjelmien perusteella osoittaa sosialidemokraattien ja vihreiden olevan varsin lähellä toisiaan, eikä Kokoomuskaan ole kaukana. Ohjelmien perusteella Keskusta sijoittuu Kokoomuksesta oikealle selkeästi sulkeutuneempaa Eurooppaa tavoittelevaksi, leimallisen EU-vastaisemmassa todellisuudessa liikkuvat, kuten odotettua, Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset.

Kun tarkastelua laajennetaan eurooppalaiselle tasolle, ilmiö osin toistuu. Maltillisesti vasemmistolaista yhteiskuntapolitiikkaa ja ylikansallisten rakenteiden vahvistamista ajavat nimenomaan sosialidemokraatit sekä muutamat sosiaaliliberaalit ja vihreät puolueet. Mielenkiintoinen havainto on, että EU Profilerin mukaan suuri osa eurooppalaisista vihreistä puolueista sijoittuu äärivasemmistoon. Tällaisia puolueita ovat mm. saksankielisen Euroopan ja Ranskan vihreät. Täysin vastakkaisesta kulmasta löytyvät oikeistokonservatiiviset ja populistiset puolueet sekä osa Kokoomuksen verrokkiryhmästä.

Ergo: Suomessa äänestettäessä EU:ta ja maltillisia vasemmistolaisia arvoja kannattavien luulisi löytävän puolueensa joko SDP:stä tai vihreistä. Merkittäviä eroja kansallisella tasolla merkittävissä EU-kysymyksissä ei ole. Tässä vaiheessa valintaa rationaalisen äänestäjän luulisi katsovan äänensä vaikutusvaltaa. Euroopan parlamentissa on tällä hetkellä kaksi merkittävää ryhmää, konservatiivien oikeistoryhmä, jolla on 285 parlamentaarikkoa sekä sosialidemokraattinen ryhmä, jolla on 215 parlamentaarikkoa. Vihreitä nyt kautensa päättävässä Euroopan parlamentissa on 42.

Ensimmäiset ennusteet tulevan parlamentin koosta osoittavat kaventuvia eroja sosialidemokraattien ja oikeistokonservatiivien välillä (ks. myös Simon Hixin haastattelu). Vihreille ennustetaan aiempaa heikompaa tulosta, osasyynä talous- ja työllisyyskysymysten painottuminen joiden hoidossa vihreiltä puuttuu uskottavuus, sekä ympäristöteemojen valtavirtaistumisen myös muiden puolueiden agendaksi. Mikäli vihreät putoavat kuudenneksi suurimmaksi ryhmäksi kuten tutkimukset antaisivat ymmärtää, vähenee heidän vaikutusvaltansa entisestään.

Tätä taustaa vasten, mikäli Euroopan parlamentin vaaleissa todella haluaa vaikuttaa Euroopan suuntaan, vaikuttavin valinta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, ympäristön ja ylikansallisen demokratian puolesta löytynee SDP:n listalta. Vaikuttamisestahan näissä vaaleissa on kuitenkin kysymys. Tiivistetymmässä muodossa vaikuttavan valinnan merkityksestä kertoo myös Pilvi Torsti.

Yhteistyössä vai miten se nyt oli?

Kun yksityisiä hyvinvointipalveluita halutaan laajentaa, perustellaan tätä usein valinnanvapauden lisäämisellä, julkisen sektorin kuormituksen vähentämisellä ja muulla mukavalla. Lisäksi aina muistetaan todeta, etteivät yksityiset palvelut oikeastaan kilpaile vaan mukavasti täydentävät yhteistä palvelutarjontaa. Yhteistyöstähän on kysymys.

Mainitun mantran yhteydessä unohtuu usein, että yksityinen palvelutuotanto on liiketoimintaa jolle tarpeellista on mainonta, markkinointi ja voitonteko. Ja mikäpä olisikaan parempaa mainosta kuin pyrkiä tosiasioista tai seurauksista välittämättä leimaamaan de facto kilpaileva julkinen palvelu huonoksi ja heikoksi. Edellä kuvatulla tavalla toimii mm. yksityinen neuvola (kyllä, yksityisiä neuvoloitakin on) Onnenpotku, joka perustaa markkinointinsa julkisen sektorin palveluiden mollaamiseen.

Paitsi, että neuvolapalveluiden kohdalla erityisen perusteeton julkisten palveluiden leimaaminen on mautonta ja halpahintaista markkinointia, se on myös hyvä esimerkki siitä, miten luottamusta yhteisiin palveluihin ja sitä kautta myös veronmaksuun kannattaa liikevoiton toivossa rapauttaa. Tämänkaltaisen touhun yhteiskunnallisesta mielekkyydestä voi sitten ollakin montaa mieltä. Erityisen irvokkaaksi tilanteen tekee se, että vau.fi -palvelun, jonka sivuilla yksityisen neuvolan autuutta julkiseen verrattuna hehkutetaan, esitettä jaetaan missäpä muualla kuin Helsingin kunnallisissa neuvoloissa.

Ellei yhteistyöstä tule mitään ja kyse on kilpailullisista markkinoista joilla tuli on vapaa, on julkisen sektorin syytä ottaa yksityisen markkinan keinot käyttöön. Esiin voidaan kaivaa ehdotus parin vuoden takaa. Veronmaksun hyvistä puolista voisi entistä enemmän kertoa ihmisille myös markkinoinnin keinoin. Kiitos kunnallinen neuvola, meidän kohdallamme olet tehnyt upeaa työtä.

Viikonlopun veromanifesti

Verotus on valtion ydintä. Verotuksen tavoitteena on paitsi kerätä tarvittavat resurssit yhteiskunnassa julkisesti järjestettävälle toiminnalle, myös, mahdollisesti, tulojen uudelleenjako ja sitä kautta mahdollisuuksien luominen kansalaisille. Molemmat ovat toki yhteydessä toisiinsa, ja mitä korostuneemmin arvokysymyksiä.

Suomea pidetään korkean verotuksen maana, mutta monessa suhteessa se ei sitä edes ole. Osin näköharhaa ylläpitää sosiaaliturvamalli, jossa vaikkapa lapsilisät maksetaan tukena eikä verovähennyksenä. Lopputulos perheen tai julkisen sektorin kokonaismenon kannalta on identtinen, mutta toisessa tilanteessa verotuksen osuus kansantalouden potista nousee, toisessa pienenee. Verokauneuskilpailuihin kannattaakin suhtautua varauksella.

Suomalainen veroaste ei ole liian korkea, sen sijaan rakenteessa olisi paljonkin parannettavaa. Myös aina keskusteluttavia kevennyksiä voitaisiin kohdentaa toisin. Jokin aika sitten mm. Jaakko Kiander esitti, että veronkevennykset työtuloihin, mikäli ne halutaan hallitusohjelman mukaisessa laajuudessa tehdä, voitaisiin kohdistaa siten, että kaikki saisivat euromääräisesti yhtä suuren helpotuksen. Tämän tyyppinen järjestely poistaisi tehokkaasti viimeisiä kannustinloukkuja ja toimisi varsin dynaamisesti kohdistuessaan sinne, missä euro menee mitä todennäköisimmin kotimaiseen kiertoon.

Rakenteellisempiakin muutoksia voitaisiin toki tehdä. Suurin ongelma suomalaisessa verojärjestelmässä on pääomatulo- ja ansiotuloverojen välinen ero, joka kannustaa niitä joilla mahdollisuus on, muuntamaan ansiotulojaan pääomatuloiksi. Monesti käy niin, että verotus itse asiassa kevenee mitä ylemmäs tulodesiileissä kivutaan. Tätä tuskin kukaan voi pitää oikeudenmukaisena tai tarkoituksenmukaisena. Veronkierto on veronkiertoa. Eräs ratkaisu voisi olla pääomatuloveron ainakin osittainen siirtäminen progression piiriin ja yleinen korotus. Samalla myös ylimpiä ansiotuloveroasteita voitaisiin mahdollisesti pudottaa. Nyrkkisääntönä voisi pitää tilannetta jossa kukaan ei koskaan maksa lisäeurostaan puolikasta enempää veroja. Tämä vähentäisi tehokkaasti epäselvyyttä ja motiivia verosuunnitteluun.

Perintöveroa pitää aina puolustaa. Varallisuuden keskittyminen harvojen ja valittujen käsiin luo epätasa-arvoista yhteiskuntaa. Syntyperä ei saisi estää ketään tavoittelemasta hyvää elämää, mutta ei saisi myöskään antaa kohtuuttomia erioikeuksiakaan. Suomessa voitaisiin myös hankkiutua eroon kirjavista vähennyksistä. Ruuan alv:n alentaminen on kaikilla mittareilla typerä päätös ja se tulisi perua. Samaten asuntolainojen korkojen vähennysoikeus valuu asuntojen hintoihin ja jättää vuokra-asujat vaille vastaavaa tukea. Veroedut kohdistuvat vain niille joilla on merkittävästi verotettavaa tuloa ja ovat siten lähtökohtaisesti usein epätasa-arvoistavia. Yksinkertaisempaa olisi poistaa mahdollisimman monia vähennyksiä tilkiten näin veropohjaa, jonka jälkeen voidaan tarkastella mahdollisuuksia alentaa kantoja yleensä.

Kuntaverotus on asia erikseen. Sosialidemokraattienkin keskuudessa asiasta on erilaisia mielipiteitä. Osa vaatii kunnille merkittävämpää osuutta verotuloista, osa taas haluaisi pikemminkin valtiollistaa tiettyjä tehtäviä ja myös veronperintää. Oma, täysin subjektiivinen mielipiteeni on se, ettei ole juurikaan perusteita sille että kunnat perivät suhdanneherkkää yhteisöveroa. Yhteisövero yhdessä tiettyjen raskaiden palveluiden kanssa tulisi siirtää leveämmille hartioille. Sen sijaan kiinteistöverotuottoja voitaisiin helposti nostaa sallimalla korkeammat kiinteistöveroprosentit sekä nostamalla alarajoja. Tämä antaisi, paikallisdemokratian niin halutessa, kunnille mahdollisuuden verottaa omaisuuksia jotka eivät vaihda vaalipiiriä.

Journalismia odotellessa

Journalismikritiikin vuosikirja 2009 tarjoaa mielenkiintoista luettavaa poliittisesta journalismista kiinnostuneille. Tutkija Mari K. Niemi kirjoittaa artikkelissaan (alk. s. 36) SDP:n puheenjohtajakiertueesta sekä sen saamasta mediajulkisuudesta. Niemi kuvaa hyvin sitä miten asiakysymykset ohitettiin säännönmukaisesti ja toimittajien ja toimitusten huomio kiinnittyi joko kiertueen mollaamiseen koska toivottua "jännitystä" ei syntynytkään tai sitten täysin merkityksettömiin imago- tai tyylikysymyksiin.

Artikkeli ja sitä kommentoivat näkökulmat tarjoavat varsin masentavan näkymän suomalaisen poliittisen journalismin tilaan. Oivallisista poikkeuksista huolimatta päälinja vaikuttaa olevan, että mikäli puolue x ei tarjoa räiskettä, tähtiä ja veretseisauttavia kaksintaisteluita, vaan keskittyy sisältökeskusteluun, on tuomio nopea ja täydellinen. Tämä ei voi kiinnostaa ketään eikä ketään yritetä aiheesta saada kiinnostumaan tai pakottaa ketään ryhdistäytymään. Koko toimintaa leimaa laiskuus ja ylenkatse. Toimittajan tehtävä on tulla viihdytetyksi, ja mikäli hänen työtään eivät puolueet hänen puolestaan tee, jää hänen tehtäväkseen kirjoittaa aiheesta mahdollisimman ilkeästi.

Niemen artikkelista käy hyvin ilmi myös nk. vakavaa lehdistöä vaivaava keltatauti. Uutisaiheet poimitaan siltä pohjalta mistä saadaan helposti keskustelunaihe, ei sen mukaan mikä on aidosti tärkeää. Teoriassa tämä myönnetään ongelmalliseksi mutta käytännön vaikusta tällä ongelmallisuudella ei ole. Taloudelliselta kannalta tämä on varmasti lyhyellä jänteellä lehtien kannalta järkevää, mutta entä pitkällä aikavälillä? Mitä tapahtuu koko yhteiskunnalliselle keskustelulle, ja sitä kautta yhteiskunnalle, mikäli kaikki tiedonvälitys keskittyy vain ja ainoastaan "pane se kuseen" -mentaliteetille ja lyhytaikaiselle voiton maksimoinnille?

Mitä sitten olisi tehtävä? Jotenkin sitä haluaisi uskoa ja kuvitella sellaisen maailman, jossa yhdistyisivät politiikan tekijöiden ja siitä kertojien/raportoijien/tutkijoiden sekä kansalaisten yhteiset edut sekä terve keskinäinen kunnioitus. Jossa poliittinen journalismi eläisi ihanteidensa mukaisesti ja haastaisi poliitikkoja sisältökeskusteluun, pakottaen myös politiikan tekijät puhumaan nimenomaan politiikan sisällöstä. Imagot painottuvat vain niin kauan kun vain niiden kautta on mahdollisuus päästä puhumaan yleensä mistään. Poliitikot tulee pitää varpaillaan ja heitä tulee grillata, mutta oikeista syistä.

Toinen kysymys liittyen sisältökeskusteluun liittyy asenteeseen jolla sitä käydään. Muotia on todeta, kuten Taneli Heikkakin jälleen kerran Niemen artikkelia kommentoidessaan tekee, ettei puolueilla ole mitään sanottavaa. On aivan totta että enemmän ja paremminkin voidaan sanoa, ja totta on sekin ettei SDP:n pj-kiertue sisältökeskustelunsa tasolla häikäissyt. Mutta mitä tapahtuu kun jotain yritetään sanoa? No eipä mitään koska joko a) ammattitaito, b) viitsiminen, c) poliittiset mielipiteet tai d) ansaintalogiikka ei mahdollista vaikkapa hallituksen ja opposition elvytyspakettiesitysten käsittelyä rinnan ja jutun tekemistä tästä. Konsensuskriitikko Heikka voisi toimitusesimiehenä tukea tällaista poliittista journalismia. Mutta: paljon puhetta, ei mitään tekoja, ellei asenteellisten mutu-pamflettien kirjoittelua sellaiseksi lasketa.

Uuden idean, tai avauksen tekeminen suomalaisessa viestintäilmastossa on myös usein sama kuin lähteä etulinjaan ilman kypärää. Kuinka monta poliittista avausta on tehnyt "Suomen paras oppositiopoliitikko" Timo Soini? Ei ainuttakaan. "Hampaaton" pääoppositiopuolue on sen sijaan esittänyt yhtä sun toista vaihtoehtobudjeteista oman elvytyspaketin kautta vaihtoehtoiseen yliopistolakiesitykseen, vain kuullakseen ettei SDP:llä ole mitään sanottavaa ja että kyllä demareilla on vaikeaa kun ei vaan ihmiset huomaa näitä esityksiä. Soini menestyy nimenomaan pyörittämällä tyhjää myllyä. Ehkä hän onkin nähnyt ettei suomalaisen median kanssa tekemisissä olevan kannata asioihin keskittyä.

Kela-korvauksista

Suomessa voi olla vaikea keskustella rakenteista. Pohdiskelu terveydenhuoltojärjestelmän eriarvoistumisesta ja mahdollisista vastalääkkeistä Kela-korvausjärjestelmän tarkoituksenmukaisuuden uudelleenarvioinnin pohjalta sai Kokoomuksen innokkaat juoksupojat raiteiltaan. Keskustelun on kuitenkin syytä jatkua, mutta mahdollisesti hieman laajemman ohjelman pohjalta.

THL:n julkaisemassa sosiaali- ja terveydenhuoltoalan aikakauslehti Tessossa on kansliapäällikkö Kari Välimäen varsin laadukasta pohdintaa terveydenhuollon tulevaisuudesta. Päinvastoin kuin toisten maksamasta ohituskaistastaan huolestuneet Turun Sanomien "journalistit", Välimäki kiinnittää huomiota kaksikanavaisen järjestelmän ongelmakohtiin. Välimäen mukaan mm. OECD:n usein kritisoima monikanavarahoitus aiheuttaa byrokratiaa ja on monessa suhteessa läpinäkymätön. OECD:n kritiikki on lähinnä osunut myös järjestelmän eriarvoistavaan vaikutukseen.

Yksinkertaisuudessaan kysehän on siitä, että yksityisen hoidon tuki de facto kulkeutuu parempiosaisten terveydenhuollon tukemiseen. Teoriassa sitä on toki mahdollista saada itse kunkin, mutta myös subventoituina yksityissektorin hinnat jäävät niin korkeiksi että käytännössä yksityisen hoidon käyttö vaatii hyvää tulotasoa. Toisin sanoen jokainen veroja maksava tukee omalta osaltaan yksityistä elinkeinoa, jota hyödyntävät suurin osin ne joilla olisi siihen varaa myös ilman tukia. Samaan aikaan julkinen, kaikille tarkoitettu palvelujärjestelmä kärsii resurssipulasta.

Ainahan voitaisiin ajatella, että subventiota lisättäisiin ja yksityinen hoito nousisi kaikin tavoin julkisen rinnalle, vaihtoehdoksi jokaiselle. Toisaalta ajatus on kaunis. Ongelma on kuitenkin siinä, että mikäli julkisen sektorin piikki aukeaa entistä laajemmalle subventoimiselle, kustannusten kasvulle ei näy rajaa. Terveydenhuollon ollessa valtion maksamaa liiketoimintaa erityisesti tuottajalta, mutta myös yksittäiseltä asiakkaalta katoaa täysin intressi hillitä kustannusten kasvua. Päinvastoin, mitä enemmän kustannuksia, sen parempi ja muhkeammat voitot harvalukuisten omistajien taskuihin. Olisikin mielenkiintoista tietää kuinka paljon porvaripuolueet saavat yksityisiltä terveyspalveluiden tuottajilta vaalirahaa, heidän politiikkansa kun tietää yksityisen terveydenhuollon omistajille lihavia vuosia.

On varmasti olemassa tietty osa ihmisiä jotka siirtyisivät julkisten palveluiden käyttäjiksi korvausten loppuessa. Samalla ehkä osa yksityisen sektorin lääkäreistä suuntautuisi takaisin julkiselle sektorille potilaiden vähentyessä. Merkittävä osa yksityisen sektorin asiakkaista kuitenkin käyttäisi todennäköisesti edelleen yksityisiä palveluita koska heillä olisi siihen varaa. Mikäänhän ei myöskään estä ottamasta omilla rahoillaan yksityisiä vakuutuksia.

Kela-korvausten poistaminen ei yksin tietenkään riitä terveydenhuolto-ohjelmaksi, vaan sen tulisi olla osa pakettia jossa pyritään säännönmukaisesti parantamaan nimenomaan yhteistä järjestelmää. Tähän liittyy myös lääkäreiden suoritteiden parempi seuranta sekä tuntuva lisäpanostus nimenomaan julkiseen terveydenhuoltoon. Myöskään priorisointikeskustelua ei voida välttää.

Lopulta kyse on luottamuksesta. Hyvinvointivaltiossa yhteiset verorahoitteiset palvelut tulee järjestää siten, että kaikki voivat luottaa saavansa hyvää palvelua silloin kun sille on tarve. On väärin, mikäli korkeiden verojen jälkeenkin ihmiset joutuvat edelleen turvautumaan yksityisiin vakuutuksiin. Verorahoilleen tulee saada vastinetta, eikä niitä ole tuhlattavaksi asti. Tuhlausta on rahoittaa ohituskaistoja heille jotka eivät kyseisiä tukia tarvitse tai kylvää yhteiseen terveydenhuoltoon tarkoitettuja varoja sijoittajien voittoihin usein suomalaisen verotuksen tavoittamattomiin.

Isännän ääni

Timo Soini vastasi lauantain uutisesta eurovaalien suhteen. "Suoraselkäinen kansanmies" käänsi takkinsa toisen kerran päättäen lähteä ehdokkaaksi ja tällä kertaa ottaa myös paikan vastaan. Toki vain palatakseen hieman yli vuoden kuluttua takaisin eduskuntaan. 

Soini perusteli ehdokkuuttaan totutulla uholla ja rehvakkuudella, mutta todellinen syy taisi olla pelko. Perussuomalaiset ovat olleet yhden miehen puolue, jossa Soini on käytellyt ehdottoman isännän ääntä ja kyseessä vaikuttaa olevan selkeä linjanveto ja viesti sen suhteen että näin on jatkossakin. Ilmiö, jonka seuraus eilinen esitys on alkoi syntyä hieman ennen viime eduskuntavaaleja, jolloin verkossa jo muutamia vuosia aktiivisina toimineet ja hyvin verkostoituneet monikulttuurikriitikot löysivät puolueen. 

Suomalainen avoimen kansallismielinen ja erityisesti islam-kriittinen liike on kärsinyt pitkään johtajaongelmasta sekä uskottavan kanavan puitteesta. Kukaan ei ota vakavasti Olavi Mäenpäätä tai Väinö Kuismaa, molemmat antoivat koko ajattelusta ja samalla ihmisistä suorastaan säälittävän kuvan. Vasta Jussi Halla-ahon esiinnousu Scripta-bloginsa myötä antoi liikkeelle henkisen johtajan jota ei suoraan naurettaisi ulos keskusteluista. Ymmärrys Halla-ahon merkityksestä mobilisoi hänen ympärilleen suomalaisessa politiikassa harvinaisen henkilökultin joka oli aktiivisten verkkokeskustelijoiden nähtävissä jo paljon ennen kuin Helsingin Sanomat hänestä uutisoi. 

Useat yritykset perustaa kansallismielinen ja maahanmuuttovastainen puolue ovat jääneet Suomessa lähinnä edellä mainituista syistä yrityksiksi. Perussuomalaiset sen sijaan tarjosivat toimivan, jo puoluekarttaan tukevasti asettuneen liikkeen jonka puitteissa oli myös ymmärtämystä maahanmuuttovastaisille teemoille. Alkuun Soini ja Halla-ahon vanavedessä mukaan tulleet hyötyivät toisistaan merkittävästi. Soini nosti sisällöllisesti tyhjillä mutta retorisesti nerokkailla puheillaan ja kirjoituksillaan puolueen yleistä profiilia samalla kun nouseva ja kärjistyvä monikulttuurikriittisyys kanavoitui nimenomaan perussuomalaisiin. Yhden miehen puolueessa kahden kärjen nousu on kuitenkin vaikea paikka, ja jossain vaiheessa linjavalinta on tehtävä.

Perussuomalaisten kahdesta siivestä on kirjoiteltu aiemminkin. Yllättävää oli kuitenkin ehkä vain kaiken nopeus. Oli selvää, että selkeästi erilaisella agendalla ja erilaisilla kärjillä varustettujen ryhmien mittelö puolueen suunnasta tulisi jossain vaiheessa esiin. Se, että näin kävi jo eurovaalien alla, oli yllätys. Soinin ratkaisu kertoo kahdesta asiasta. Siitä, että hän haluaa katkaista Halla-ahon ja hänen kannattajiensa mahdollisuudet nousta merkittäväksi linjaavaksi voimaksi puolueen sisällä heti alkuunsa, ja että kyseessä oli jo nyt niin merkittävä painostusvoima, että hänen piti sitoa kyseiseen ratkaisuun oma painoarvonsa ja panoksensa.

Seuraavat siirrot ovat mielenkiintoisia. Mitä tapahtuu maahanmuuttokriittiselle äänelle? Lupaava alku perussuomalaisten piirissä sai selkeän kolhun. Onko tarvetta järjestäytyä uudelleen, oman johtajan alle? Toinen kysymys on kestääkö Soinin julkisuuskuva? Jo eilisessä tiedotustilaisuudessa nähtiin parhaasta terästään jäävä puoluejohtaja. Kun muut keräävät varmuutta ja selkeyttävät linjaansa, menettääkö Soini sitä? Tempoilu, poukkoilu ja opportunismi eivät jää näkymättä ikuisesti vaikka ne kuinka verhoaisi EU-vastaiseen uhoon. 

Osakekauppa oli verolle pantava

Finanssikriisi, joka on sittemmin levinnyt erittäin mittavaksi reaalitalouden kriisiksi koko maailmassa, on monella tapaa osoittanut nykymuotoisen kapitalismin kestämättömyyden. Monet kansalaisjärjestöt ja tutkijat ennustivat kehityskulut jo kauan sitten. Puolueet sen sijaan ovat olleet hitaampia tulemaan sinuiksi uuden tilanteen kanssa ja konkreettiset esitykset tilanteen ja pelin sääntöjen muuttamiseksi ovat olleet vähissä.

Jokin aika sitten Saksan sosialidemokraattiset ministerit ottivat esiin osakekaupan verottamisen. Ajatus ei ole uusi eikä maailmoja mullistava, mutta silti kannatettava. Suomessa SDP on aika ajoin pitänyt pörssiveroa vaihtoehtobudjeteissaan esillä, mutta ajatus ei ole jäänyt elämään. Pääomatuloja verotuksessaan suosivassa maassa voisi kuitenkin olla tarvetta miettiä verotuksen entistä selkeämpää ulottamista myös varakkaampiin henkilöihin joita suurin osa osakekauppaa tekevistä henkilöistä on.

Saksalaisten ajatusta on kuitenkin syytä kehittää. Voisiko olla mahdollista, että keinottelun ehkäisemiseksi ja pitkäaikaisen investoinnin kannustamiseksi vero voisi laskea sen mukaan mitä kauemmin arvopaperia pitää hallussaan? Samaten voisi olla aiheellista ulottaa vero kaikkiin kauppoihin, ei vain niihin jotka ylittävät jonkin kynnysarvon. Käytännössä rajojen asettaminen mahdollistaa veron kiertämisen.

Veroa on vastustettu sillä periaatteella, että se rankaisee sijoittamista (mikäpä vero ei rankaisisi jotain) ja että se johtaisi kaupan siirtymiseen muualle. Tässä yhteydessä kuitenkin unohdetaan, että sisällöllisesti täysin vastaava vero, stamp duty, tosin suuruudeltaan vain 0,5%, on paraikaa käytössä Isossa-Britanniassa Lontoon pörssissä, joka on yksi maailman ehdottomista finanssikeskuksista. Vero tuotti vuonna 2005 Ison-Britannian valtionkassaan 3 miljardia puntaa.

Veron tarkoituksena ei luonnollisesti olisi vaikeuttaa kaupantekoa tai investointeja, vaan ohjata niitä pitkäjänteisempiin kohteisiin, hillitä spekulaatiota sekä kerätä varoja julkiselle vallalle. Elvytyspolitiikan rahoittamiseen tulee kaikkien osallistua. Pienenä ensimmäisenä askeleena kohti rahamaailman lisääntynyttä vastuunkantoa tulisi kyseinen vero ottaa käyttöön.

Puolue 2.0

Seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa melkein tasan kaksi vuotta. Kun SDP:n oppositiokausi alkoi, oli tarkoituksena uudistaa puoluetta rankalla kädellä. Ensimmäinen puoli vuotta kului komeasti Antti Kalliomäen vaalianalyysiryhmän työssä, seuraavat taas puoluekokousvalmisteluissa. Tuloksena perslihasten kulumista, kuulemisia, iso kasa paperia erinäisten uudistusohjelmien muodossa sekä kokonaisuudessaan uusi puoluejohto joka joutui melko suoriltaan kuntavaalitaistoon. Näiden vaalien tuloksena oli tappio äänimäärissä, mutta toisaalta eduskuntavaaleihin verrattuna nousu kakkospuolueeksi Keskustan ohi. Puoluetoiminnan uudistamisessa ja tulevaisuuden rakentamisessa on kyse kuitenkin paljon enemmästä kuin vaaleista.

Mitä menestyksellinen puolue tarvitsee 2010-luvulla? Moni hakee oppia rapakon takaa Barack Obaman äärimmäisen onnistuneesta kampanjasta. Toki kyse oli poliittisesta tilanteesta. Oikeiston pitkä valtakausi oli tuhonnut USA:n talouden ja ajanut maan vaikeasti voitettavaan ja epämääräiseen sotaan. 85% amerikkalaisista koki mielipidetiedusteluissa maansa olevan matkalla väärään suuntaan ja eräässä seminaarissa johon osallistuin jopa eräs republikaani totesi: "I still don't understand who those people in that 15% were." Avainsanat liittyivät kuitenkin jopa asetelmaa enemmän arvolähtöiseen viestiin, pitkän linjan päämäärätietoiseen strategiaan ja luottamukseen.

Puoluetoiminnan tulevaisuus on ennen muuta avoimuudessa ja vaikutusvallan antamisessa. Harva uusi ihminen tulee enää vain kannattamaan muiden tekemiä päätöksiä. Päätöksentekoon pitää voida ottaa osaa myös puoluekokousten välillä. Tästä syystä erilaiset suorat vaikuttamismahdollisuudet, jotka täydentävät sinällään monessa suhteessa toimivaa edustuksellista järjestelmää ovat tulevaisuutta. Kun ihmisiä pyydetään jäseniksi on pystyttävä vastaamaan kysymykseen mihin minä sitten voin vaikuttaa? Vaikutusvallan jakamisessa on aina vallankäyttäjien kannalta riski. Mutta riski on pieni verrattuna valtaisiin mahdollisuuksiin. Kun koko puoluelaitoksen tehtävä on emansipoida ja valtaistaa ihmisiä, on koko riskikeskustelu varsin erikoinen. Avoimelle puolueelle ei itse asiassa ole vaihtoehtoja, mikäli puolue haluaa jatkaa olemassaoloaan.

Toinen kysymys koskee yhdessäoloa. Ihmiset tulevat vaikuttamaan, mutta mikä saa heidät jäämään? Vaikuttamisen kokemukset, kyllä, mutta myös sosiaalinen yhteisö, hyvä meininki. Paikallistoiminta sopii kunnallispolitiikasta kiinnostuneille, mutta pienillä paikkakunnilla porukka voi jäädä pieneksi, ja isommillakin pienet, toisistaan ja toistensa tekemisistä tietämättömät ryhmät voivat jäädä vaille todellista vaikutusvaltaa tai aidosti vaikuttavia tai eteenpäinvieviä keskusteluita. Tarvitaan siis lisää yhteisiä kokemuksia, verkostoitumista ja asioiden käsittelyä siten, että entistä useampi voisi ottaa niihin osaa. Tulevaisuusfoorumit olivat hyvä alku, jotain vastaavaa temaattisten aiheiden osalta pitäisi järjestää säännöllisemmin.

Puolue, joka lopettaa tai vähentää koulutustoimintaa tekee hitaan itsemurhan. Aikana, jolloin tietoa tulvii joka tuutista ja joka näennäisestä puolueettomuudestaan huolimatta kovin usein heijastaa tiettyjä arvolatauksia tai ennakko-oletuksia (kuten tieto aina), tarvitaan arvolähtöisiä valmiuksia tulkita ja jäsentää todellisuutta. Ihmisille on annettava välineitä toimia politiikassa ja lukea poliittisesti. Tätä kautta myös politiikan -ja sitä kautta maailman- muuttaminen, tai jopa pelastaminen voi tulla mahdolliseksi.

Informaatiotulvassa kriittisen luentakyvyn lisäksi ihmiskontakti on tärkeä. Avoimuus ja aito vaikuttamismahdollisuus antaa syitä liittyä puolueisiin ylipäänsä. Suosittelussa mikään ei voita omaa ystävää. Onkin kysyttävä, kuinka kiinnostavaa lopulta kenenkään mielestä on se mitä puoluetta kannattaa BB-voittaja tai uimahyppääjä? Mielenkiintoisempaa voisi olla miksi oma ystävä on valinnut tietyn puolueen, tai naapuri, tai työtoveri. Puolue, joka onnistuu olemaan jäsentensä ja aktiiviensa kautta läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä, voittaa. Jotta jäsenet voisivat -ja ennen kaikkea haluaisivat- tätä tehdä, on puolueen oltava aidosti avoin, jakaa tietoa jäsenilleen eikä varjella informaatiota kuin pyhäinjäännöstä.

Demarien kohdalla kohtalonkysymys kiteytyy myös identiteettiin. Viime vuoden vappumerkki on SDP:n uusi logo. Kun pikkutakin rinnassa on punainen neliö, mitä arvolatauksia siihen sisältyy? Onko viesti selkeä? Ruiskukat ovat kunnianhimoisia menestyjiä, maapallot eettisiä kuluttajia ja ympäristön tilasta huolestuneita. Mitä punaneliöt ovat? Tasa-arvoon uskovat varmasti. Mutta millaiseen? Hyvinvointivaltiota kannattavat. Mutta millaista, ja mitä se tarkoittaa globalisaation aikana? Vaikka näihin kysymyksiin löytyisikin vastaus, ja vielä hyvä sellainen, puoluekokouksen aloitevastauskirjan sivulta 633, ei siitä ole välttämättä iloa elleivät siitä edes omat ihmiset tiedä.

Yhteenvetona, identiteettinsä kirkastanut SDP, joka syventää politiikkaansa, kertoo siitä toimivalla tavalla niin jäsenilleen kuin kansalaisille, pyytää aktiivisia ihmisiä mukaan tavalla joka osoittaa puolueen haluavan luottaa ihmisiin ja joka ymmärtää olevansa yhtä kuin nämä ihmiset, voi antaa suunnan, menestyä ja voittaa myös vaaleja. Pikavoittoja ei ole vaikka hallitus pukkaisi uunista ulos millaista kuonaa hyvänsä. Homman täytyy toimia aidon oikeasti, eikä se toimi ylhäältä alas. Hyviä ituja on nyt olemassa, ja niillä on mahdollisuus kantaa hedelmää vaaleihin mennessä. Paljon on kuitenkin ihmisistä itsestään kiinni. Kaksi vuotta on vähän, mutta tarpeeksi.

Eläkekiista ja vaihtoehdot

Eläkekiistaan saatiin loppujen lopuksi toivottu sopu ilman työtaistelutoimia. Tämä oli jo toinen kerta tämän hallituksen aikana, kun yhteiskunta on lähellä erittäin kalliiksi sekä taloudellisesti että inhimillisesti käyviä lakkoja. Kuten taannoisen Tehy-kiistan aikana, myös nyt ongelmien aiheuttajat istuivat valtioneuvoston linnassa.

Monien arvioiden mukaan kiistan poliittinen lopputulos oli opposition selkävoitto hallituksesta ja joka näkyy nyt myös mielipidetiedusteluissa. Sitäkin, mutta paljon enemmän kyse oli ihmisten melkoisen spontaanista reaktiosta epäoikeudenmukaiseksi ja epätarkoituksenmukaiseksi koettua päätöstä vastaan. Vaikka vihreiden kannatus onkin hieman noussut, ei tätä lausuntoa silti voi kuin ihmetellä. Enemmän aikaa, vähemmän roinaa, vai miten se nyt oli. Aiheesta kirjoittaa hyvin myös Olli Koski.

Eläkesota puoluepolitiikan puolella tuskin kuitenkaan loppuu nyt tehtyyn sopuun. Julkisuudessa tullaan esittämään jälkiviisastelua aiheesta, jossa oppositiota ja erityisesti demareita tullaan solvaamaan "suurten ikäluokkien edun" ajamisesta sekä omien vaihtoehtoisten esitysten puutteesta. Jos ja kun tämä alkaa, on syytä huomioida pari seikkaa.

Ensinnäkin. Eläkeiän korotus ei olisi koskenut suuria ikäluokkia. Kyseessä oli yritys paitsi murtaa suomalainen sopimiseen perustuva työmarkkinamalli, myös pidentää nimenomaan nuorempien työntekijöiden työssä viettämää aikaa ei laadulla, ei joustoilla, vaan pakolla. Joustava eläkeikä on yksi keskeisimpiä suomalaisen työelämän innovaatioita jolla on pyritty lisäämään yksilön valinnanvapautta. Nyt sitä olivat pseudovapauspuolueet Kokoomus ja vihreät ruhjomassa porukalla alas.

Toiseksi, vaihtoehdoista. Kun aletaan keskustella siitä "miten SDP nyt sitten aikoo nostaa eläkeikää jos tämä ei kerran kelpaa", on huomattava että ongelmaksi määritellään, tarkoituksella, täysin väärä asia. Eläkeiän alhaisuus, ja tämä sietää toistaa melkoisen monta kertaa, ei ole Suomessa ongelma. Eläkkeellejäämisiän alhaisuus sen sijaan on. Ja kun katsoo työttömyyden kasvulukuja, voisi toivoa että huomiota kiinnitettäisiin myös siihen, että ihmisillä olisi töitä joissa jaksaa ja joista jäädä eläkkeelle.

Ja mitä niihin vaihtoehtoihin tulee, niin huhut sosialidemokraattisten vaihtoehtojen kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. SDP on julkaissut jokaisena oppositiossaolovuotenaan vaihtoehtoisen budjettilinjauksen. Tämän lisäksi SDP on esittänyt oman elvytyspakettinsa. Käsittääkseni punamultahallituksen aikainen pääoppositiopuolue Kokoomus kykeni vaihtoehtobudjettiin neljän vuoden aikana yhden ainoan kerran, vaalien alla (jos olen väärässä, korjatkaa).

Työelämän laadullisen kehittämisen ja osaamisen parantamisen osalta demareilla on hyvä rekordi. Hyvä esimerkki vaikkapa aikuiskoulutuksesta, jonka nimiin kaikki vannovat, oli taannoinen Noste-ohjelma jolle taantumaoloissa voisi olla taas paljonkin käyttöä. Tulevaisuuteen suuntautuvia avauksia löytyy melkoinen kokoelma viimevuotisesta suomalaisen työn tulevaisuus -ohjelmasta, mm. työaikapankkeja, työttömien aktivointitakuuta, työllisyystakuuta sekä yritysten vakausmaksua jolla voitaisiin mahdollisesti vähentää työttömyyttä. Puolueen oman vaihtoehdon viestimisessä ja kiteyttämisessä on melkoisesti parantamisen varaa, mutta väite siitä ettei esityksiä ole on joko tarkoituksellinen tai perehtymättömyydestä johtuva vale.

Talvisia tarinoita

Lukeminen kannattaa aina. Vaikka tänään oli hyvä päivä politiikan osalta, tekee mieli kirjoitella jostain muustakin, vaikka vinkata muutamasta kokemisen arvoisesta lukuelämyksestä. Vauva ja lievästi sanoen monipuolinen työnkuva vähentävät tehokkaasti lukuharrastuksen harjoittamismahdollisuuksia, mutta joitain helmiä sentään ehtii kahlata läpi kaiken muun ohessa.

Jokaiselle Euroopan historiasta kiinnostuneelle pakollista luettavaa pitäisi olla hollantilaisen journalistin Geert Makin huikea In Europe -teos. Mak kiertää vuosituhannen vaihteen Eurooppaa etsien eurooppalaisuuden juuria ja merkitystä. Samalla käydään läpi koko vuosisadan historia ja tapahtumia kyseisissä kaupungeissa eri vuosina. Matka kulkee elävänä, mielenkiintoisena, monipuolisena ja haastavana, välillä valtaisan surullisena Ypresin ja Verdunin tappotantereiden kautta Helsinkiin ja Wieniin, Guernicaan, Leningradiin, Auschwitziin, sieltä mantereen suurkaupunkien kautta Walesan Gdanskiin jossa puolalaiset kertovat illuusioidensa särkymisestä, Moskovaan, Tsernobyliin ja lopulta Sarajevoon. Maisemia ja ihmisiä, vaikutusvaltaisia ja tavallisia. Upea lukukokemus joka kaikkien kannattaa kokea.

Dubravka Ugrešicin Kiputilahallitus kertoo kielenopettaja Tanjan tarinan. Hollantiin sotaa pakoon ajautunut Tanja opettaa serbokroaattia ja Jugoslavian kirjallisuutta oppilailleen, maanmiehilleen ja -naisilleen jotka ovat yhtä lailla paenneet vieraaseen maahan. Itse kieltä ei enää ole, eikä maata jonka kirjallisuudesta puhutaan. Kun kirjallisuus- ja kieliluennot muuttuvat muisteluksi, tuntuvat kaikki löytävän jälleen jotain yhteistä, vain kadottaakseen sen uudelleen. Pinnan alla syntyy jännitteitä, jotka purkautuvat traagisesti. Kirja käsittelee maanpakolaisten identiteettiä, ulkopuolisuutta ja juurettomuutta. Mitä jää jäljelle, kun sinulta viedään maa ja kieli, ja mitä sinulla joskus oli, ei ole enää olemassa?

Günther Grassin Ravunkäyntiä nivoo kaunokirjallisesti upealla tavalla yhteen historian pahimman laivaonnettomuuden, saksalaisia pakolaisia kuljettaneen Wilhelm Gustloffin upotuksen jossa sai surmansa joidenkin arvioiden mukaan jopa 10 000 ihmistä sekä verkossa leviävät uusnatsiaatteet. Laivan upotus oli Saksassa kauan tabu, vaikka se oli koskettanut valtaisaa määrää ihmisiä. Kuten Saksan kaupunkien suurpommitukset tai saksalaisten pakolaisten kohtalo, ei Wilhelm Gustloffistakaan ollut lupa puhua. Rinnalla kulkee tarina vanhempien ja lasten yhteyden katkeamisesta, sukupolvien kuilusta sekä nuorten ihmisten väkivaltaisesta, turhasta kohtaamisesta joka on suomalaisille ikävän tuttu Jokelasta ja Kauhajoelta. Romaani päättyy järjettömän teon ylistykseen netissä. Ja päähenkilön toteamukseen: "Se ei lopu. Se ei koskaan lopu."

Ruotsalaisen, USAn politiikkaa tiiviisti seuraavan ystävän kehotuksesta piti halpa dollari hyödyntää amazon.comissa ja hankkia omistukseensa Rahm Emanuelin sekä Bruce Reedin kirja The Plan - Big ideas for America. Kirjoittajat ovat pitkäaikaisia keskeisiä demokraattivaikuttajia ja 2006 ilmestyneessä kirjassaan he arvioivat USAn poliittisen järjestelmän ongelmia sekä yhteiskunnallisia ratkaisuja.

Kirjan kielessä on paljon samoja aineksia kuin Obaman puheissa, merkityksellisimpänä ehkä progressiivisten arvojen pukeminen nimenomaisesti amerikkalaisiksi, isänmaallisiksi arvoiksi. Kirjoittajat arvostelevat puolueensa tapaa selittää jatkuvat vaalitappiot viestin perille menemisen heikkoudella katsoen oman selkeän vaihtoehdon tarjoamisen paremmaksi tavaksi vaikuttaa äänestäjiin- turhan tuttua tekstiä muidenkin maiden edistyksellisille liikkeille.

Konkreettisiksi avauksiksi nousevat mm. yleinen kansalaispalvelus, työn verotuksen keventäminen varakkaiden omaisuusverotuksen noustessa, siirtyminen hybridiautoihin, asuntolainojen korkojen verovähennysoikeus sekä universaali terveydenhuolto ja eläkkeen takaaminen kaikille amerikkalaisille. Vaikka poliittiset painotukset ja kieli ovat luonnollisesti vahvan amerikkalaisia, auttaa tiivis kirja kurkistamaan amerikkalaiseen poliittiseen todellisuuteen ja retoriikkaan. Hyödyllistä luettavaa, ilman muuta.

Vielä eläkepäätöksestä

Uutispäivä Demarin viimeisin pääkirjoitus kannattaa lukea huolella. Eläkekysymyksessä on kyse paljon muustakin kuin työurien pidentämisestä. Paitsi työeläkevaroista, kyse on myös valtapolitiikasta ja yhteiskunnallisesta suunnasta. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli, sen rakennus, vakaus ja kehittäminen on nojannut merkittävästi palkansaajajärjestöjen osallisuuteen ja merkitykseen. 

Eläkekiista on erittäin merkittävä paitsi sisällöllisesti, myös periaatteellisesti. Vanhanen pyrkii suoralla konfrontaatiolla, kriisiä savusuojanaan käyttäen murtamaan ammattijärjestöjen yhteiskunnallisen vallan. Mikäli tavoitteena on valtatasapainon muutos elinkeinoelämää suosivammaksi ja pohjoismaisen mallin rapautus konservatiivisemman mallin hyväksi, on ay-liike raivattava sivuun. Thatcher onnistui tässä aikoinaan Britanniassa, samaa yritetään porvarien toimesta Ruotsissa ja nyt Vanhasen toimesta myös Suomessa.

Mielenkiintoista syntyneessä kiistassa on se, mitä Kokoomus tekee. Kokoomus on perinteisesti ollut myös työeläkepuolue ja sillä on erittäin vahva asema erityisesti akavalaisessa ay-kentässä. Eläkeiän pidentäminen ja ammattiliittojen sysääminen sivuun yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ei miellytä aktiivisia toimihenkilöitäkään. Katainen on ajankohtaisessa keskustelussa sitoutunut vahvasti Vanhasen linjaan, mutta voisi kuvitella taustalla olevan muunkinlaista ajattelua. 

Suunnanmuutos olisi todella tarpeen. Eläkepäätös on sisällöllisesti typerä ja sääliksi käyvät ne muutamat nuorehkot ihmiset jotka puolueidensa sätkynukkeina toistelevat opeteltua mantraa siitä miten nyt valitaan pienin kolmesta pahasta ja miten tällä pelastetaan nuoren sukupolven eläkkeet. Älyllistä rehellisyyttä voisi odottaa, mutta ehkä se on turhaa. Joskus kuitenkin kannattaisi luovuttaa faktojen edessä (nimimerkillä kokemusta on). Käytännössä kaikki TEL-asiantuntijat ovat tyrmänneet noston tehokkaana keinona vaikuttaa niihin ongelmiin joita päätöksellä kerrotaan ratkaistavan. Todistusaineistoa tämän väitteen tueksi kannattaa etsiä vaikkapa täältä, täältä tai täältä. 

Kuten todettua, ongelma on työssä jaksaminen ja työelämän laatu joka näkyy alhaisessa eläkkeellejäämisiässä, ei lakisääteinen eläkeikä. Kaikki, niin ammattijärjestöt kuin oppositiopuolueetkin haluavat, että ihmiset pysyisivät töissä pidempään. Eläkeikä voisi olla ongelma, jos Suomessa eläkkeelle karkaisivat terveet 63-vuotiaat. Mutta kun näin ei ole. Keskimääräinen eläkeikä on hieman alle 60. 

Joustavaksi laadittu eläkkeellesiirtymisjärjestelmä antaa ihmisten itse miettiä jaksamistaan ja terveyttään. Ei liene mitään syytä estää ihmisiä jatkamasta työuraansa jos he itse siihen ovat valmiita ja töitä riittää. Siksi jatkaa saa 68-vuotiaaksi, ehkä jossain vaiheessa kauemminkin, miksei. Mutta tässä voisi olla järkevää luottaa ihmisten omaan haluun ja valintaan, ei mekaaniseen pakkoon. Ja jo inhimillisyyden nimissä voisi katsoa, että sivistysvaltiossa haluttaisiin jättää ikääntyville työntekijöille myös terveitä eläkevuosia vaikkapa lastenlasten hoitoon ja muuhun elämään. 

Sukupolvikysymys on myös keskeinen. Nimimerkki "Vihainen VTM" tiivistää hyvin SDP:n pelastaelakkeesi.fi -sivustolla: "Ikääntymisen kustannukset ovat jo nyt valtavat, eläkevelka (työikäisten ja eläkeläisten maksamattomat eläkkeet suhteutettuna odotettavissa oleviin elinvuosiin) on jo nyt satojen miljardien suuruinen. Sinänsä kaunista, että hallitus päättää laskea tätä velkaa, mutta on kamalaa, että tämä velka maksatetaan epätasaisesti eri ikäluokkien kesken. Hyvinvointivaltio on jo nyt epätasa-arvoinen erikokoisten ikäluokkien suhteen, esitetty uudistus vain jyrkentää tätä eroa. Eläkeiän nosto voitaisiin myös korvata korottamalla veroja, jolloin korotus kohdennettaisiin kaikkiin muihin paitsi suuriin ikäluokkiin. Pidettäisiinkö tätä mahdollisena?" Edellä mainittua voi täydentää niillä asiantuntijanäkemyksillä, joiden mukaan päätös aiheuttaa valtaisan paon eläkkeelle, siis täysin päinvastaisen reaktion mihin sillä pyritään.

Mikäli Vanhanen saa pitää päänsä, kansantaloudelle aiheutuu vahinkoa, nuoremmat ikäluokat joutuvat maksumiehiksi, terveitä eläkevuosia jää erityisesti raskaita töitä tekeville entistä vähemmän ja kansalaisten vapautta valita kavennetaan merkittävästi ilman että sillä vaikuttaisi olevan mitään merkitystä itse ongelman ratkaisemisen kannalta. Samalla romukoppaan lentää pohjoismainen sopimisen malli, jonka yhteiskunnallisia saavutuksia ihaillaan laajalti Euroopassa ja jonka pohjalle monet maat nyt virittävät yhteiskuntapolitiikkaansa. Vihreitä nämä kysymykset eivät yksittäisiä valonpilkahduksia lukuunottamatta näytä juurikaan kiinnostavan (vihreiden sivuilta ei löydy aiheesta mitään!), joten toivo on Kokoomuksessa. Olisiko mahdollista, että Kokoomus vetäisi Vanhaselta tukensa? On olemassa aikoja jolloin uppoavaa laivaa ei enää kannata yrittää tilkitä.

Toriparkki

Vanhassa ja todellisessa kotikaupungissa päästään ensi viikolla vuosikausien venkoamisen jälkeen lopulta päättämään Kauppatorin alle suunnitellusta parkkiluolasta. Toriparkki on herättänyt suuria tunteita erityisesti vastaan. Rintamalinja on karrikoidusti mennyt siten, että Kokoomus on kannattanut parkin rakentamista enemmän tai vähemmän ehdoitta, demarien enemmistö sillä perusteella, että kävelykeskustaa laajennetaan ja ettei parkki missään tilanteessa kaadu taloutensa kanssa painivan kaupungin maksettavaksi ja loput ovat enemmän tai vähemmän ehdoitta vastaan.

Allekirjoittaneen on ollut aina melkoisen vaikea ymmärtää aiheen tiimoilta nousseita suuria tunteita. Toriparkki kuuluu pienessä ja paikallisessa mittakaavassa samaan sarjaan sellaisten kysymysten kuin Nato tai ydinvoima kanssa. Kyseessä ei ole oikeisto-vasemmisto-jaotteluun taipuva kysymys, eikä sillä ole oikeastaan arkipäivän elämän kannalta suurtakaan merkitystä. Erityisesti Turussa ihmisiä luulisi liikuttavan aivan muut asiat kuten kaupungin surkea talous tai kasvavat vanhusten palvelujonot. Kun on kuullut verenkarvaita puheenvuoroja parkkiluola-aiheesta, puolesta tai vastaan, on aina tullut mieleen: "eikö teillä ole mitään oikeita ongelmia?"

Parkkilaitosta on vastustettu erityisesti ympäristöperustein. Turun keskusta saattaa kuitenkin olla eri asia kuin Helsingin keskusta jonne asiakkaita riittää aina vaikka kehäteillä kauppa lisääntyisikin. Turun ympäristössä on lukuisia suuria kauppakeskuksia, joista osa, kuten Skanssi, on täysin uusia. Uhkana on kaupan siirtyminen hitaasti rapistuvasta keskustasta Amerikan malliin entistä enemmän kaupungin ulkoreunoille jonne ei pääse millään muulla kuin henkilöautolla. Olisiko siis sittenkin perustellumpaa tehdä kaupungin keskustasta kaikin mahdollisin tavoin houkutteleva ostoskohde? Mikäli lapsiperheen henkilöautolla tapahtuva ostosmatka suuntautuisikin keskustaan, auttaisi tämä keskustan palvelutarjonnan säilymistä ja vahvistumista. Nyt nuo rahat kulutetaan liian usein Raision Myllyssä.

Kaupunkilaisten kannalta keskeisintä on varmasti viihtyisä ja autoton keskusta sekä korjattu tori joka on Turun sydän jokirannan ohella. Autojen saaminen pois kaduilta lienee yhteinen tavoite ja ainakin minun on vaikea ymmärtää miksi niitä ei saisi sijoittaa maan alle? Olen myös siinä käsityksessä ettei parkkiluola myöskään millään tavalla estä vaaditun ja erittäin toivottavan pikaraitiotien rakentamista kunhan sille jostain joskus löytyy maksaja. Tuota hankettahan yksityinen sektori ei ole luvannut maksaa.

Mutta, summa summarum. Jokaisella on tunteisiinsa toki oikeus, vastustamisellekin on olemassa toki perusteita, mikäpä minä olen sanomaan tämän asian tärkeydestä muiden ihmisten puolesta ja tottakai aktiivisuus asioissa aina kannatettavaa. Mutta omasta puolestaan voinee keskustelua seuranneena todeta, että kun tietää millaisia tarpeita löytyy esimerkiksi rappeutuvista lähiöistä tai resurssipulassa kituvista vanhuspalveluista sitä jotenkin toivoisi että mieltä osoitettaisiin ja päättäjille soiteltaisiin perkeleitä kihiseviä puheluita näiden asioiden vuoksi. Se, että näin ei käy, vaan kansalaiset saa kaduille parkkiluola, kertoo minulle tästä ajasta jotain melkoisen murheellista.

Eläkepommi ja muita aihioita

Hallitus pudotti eilen pommin palkansaajajärjestöjen niskaan ilmoittamalla yksikantaan eläkeiän nostosta. Kyseessä on valtaisa ratkaisu, joka jatkaa jo havaittua pyrkimystä marginalisoida suomalainen ammattiyhdistysliike. Ensin hyviä tuloksia tuottanut tupo-järjestelmä romutettiin, sitten Katainen sekoili Tehy-kiistassa, tämän jälkeen tietoyhteiskunnan perussääntöjä luodaan Lex Nokian myötä työntekijän asemaa selkeästi heikentäen ja nyt eläkekysymyksessä palkansaajien edustajat sivuutetaan täysin.

Vuoden 2005 TEL-uudistusta valmisteltiin pitkään ja huolella sitouttaen valtaisasti sidosryhmiä, koska eläkejärjestelmän vakaus ja kansalaisten sitä kohtaan tuntema luottamus on tärkeää. Luottamuksen voi menettää vain kerran. Millainen viesti tuleville eläkkeensaajille lähtee, mikäli kahden päivän pohdinnalla työeläkejärjestelmää voidaan muuttaa tuosta noin vain lähes millaiseksi tahansa? Mikä takaa että työeläkevarat ovat turvassa jos aikarajojakin voidaan paiskoa miten huvittaa? Miten tuollaisessa tilanteessa voisi luottaa eläkkeensä riittävyyteen? Hallituksen linjaus ja ennen kaikkea toimintatapa saattaakin tietää hyviä aikoja yksityisten eläkevakuutusten tarjoajille.

On havaittava, että suurella työllä viimeksi tehty uudistus on myös tuottanut tulosta. Eläkkeelle siirtyminen on pikku hiljaa siirtynyt myöhemmäksi, viimevuotisesta poikkeuksesta huolimatta on trendi selkeä. Tämä ilman pakkoa, yksilöiden omaa valinnanvapautta kunnioittaen. Nyt tätä vapautta halutaan rajoittaa - vaikka yhteisesti on todettu että ongelma on ennen muuta työelämän laatukysymysten puolella. Typeriä veropäätöksiä ei olla valmiita perumaan, vaan valtion varojen haaskaaminen maksatetaan tavallisilla työntekijöillä. Veropäätöksistä erityisen huomion ansaitsee metsäveron huojennus jota perusteltiin aikoinaan Venäjän puutulleilla. No, puutulleja ei tullutkaan, ainakaan oletetulla aikataululla, mutta peruttiinko muutamiin kepulaistaskuihin vyöryvä huojennus? Eipä taidettu perua.

Oikeiston tavoitteenasetteluna kaikki edellämainittu on ymmärrettävää. Hyödylliset idiootit heiluttavatkin tukipuolueen paikalta. Ay-vihassaan sokeat vihreät taputtavat mistään mitään ymmärtämättöminä vieressä kun hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareita heilutellaan. Vihreää ajattelua asiassa on äärimmäisen vaikea käsittää. Vaikuttaa siltä, että heidän mielestään järjestöjä pitää kuulla ja niiden mielipiteitä arvostaa, paitsi siinä tapauksessa että kyseisissä järjestöissä on paljon jäseniä ja päättävät elimet valitaan vaaleilla eikä huutoäänestyksellä.

Toki politiikkariihen kannanotto sisältää myös toivottuja uudistuksia erityisesti kuntatalouden osalta. Kiinteistöveroavaus on hyvä, kuten myös varsin yleiselle tasolle jäävä lupaus talousrikollisuuden tehokkaammasta torjumisesta. Ajankohtainen asenneilmasto näkyy puolestaan turvapaikkapolitiikan kiristämisenä. Myös tässä kysymyksessä vihreillä pyyhitään pöytää. Kyseiselle linjaukselle on kuitenkin olemassa perusteet jotka liittyvät myös taloustilanteeseen mutta myös sen varmistamiseen ettei järjestelmä kuormitu liiaksi. Huonosta kotoutumisesta kärsivät kaikki. Ilmaus "resurssien keskittämisestä yksittäisiin soveltuviin lähtömaihin" työperäisen maahanmuuton osalta on hieman kryptinen, mutta ilmeisesti tarkoittaa värväyksen keskittämistä maihin joiden kansalaisten sopeutuminen suomalaisiin olosuhteisiin on todennäköisintä. Kun kyseessä on nimenomaan työvoiman rekrytointi, on tämä linjaus sekin varsin perusteltu.

• Aiheesta arvioita myös: Jussi Ahokas
  

Graduate Tax köyhän asialla?

Kalevi Sorsa säätiö julkaisi viime kesänä koulutuspoliittisen hankkeensa puitteissa VTM Aleksi Henttosen kirjoittaman raportin, jossa pohdittiin uudenlaista korkeakoulutuksen rahoittamistapaa. Nk. Graduate Tax -malli toimii yksinkertaisuudessaan niin, että korkeakoulututkinnon suorittaneet maksavat opintojensa kestoon sidottua pientä lisäveroprosenttia siitä osasta tulojaan joka ylittää toisen asteen suorittaneiden keskimääräisen tulotason.

Motivaatio tämänkaltaisen järjestelmän esittämiseen kumpuaa ennen kaikkea siitä havainnosta, että koulutuksen periytyessä edelleen voimakkaasti maksuton koulutus saattaa muodostua tulonjakovaikutuksiltaan regressiiviseksi. Samalla se voisi ohjata opiskelijoita nopeaan opintojen suorittamiseen ilman kohtuuttomia kynnyksiä joita muodostuu opintosetelimalleista, tai etukäteisiä lukukausimaksuja jotka ehkäisevät tehokkaasti heikommista taustoista tulevien opiskelijoiden hakeutumista koulutukseen. Tarkempaa erittelyä mallista ja sen perusteluista mm. täällä.

Graduate Tax ei ole käytössä ehdotetussa muodossa missään, joskin Irlannissa jotain tämäntyyppistä on julkisuudessakin väläytelty, eikä sitä Suomessakaan tällä hetkellä aja yksikään puolue. Raportista käyty keskustelu julkisuudessa oli lyhyt ja aggressiivinen ja jossa kritiikki keskittyi monella tapaa epäolennaisuuksiin. Itse asiasta, koulutuksen kustannusten oikeudenmukaisemmasta jakamisesta, ei siinä juuri päästy puhumaan, vaan koko homma keskittyi kritiikkiin koulutettujen "rankaisemisesta" lisäverolla, siitä huolimatta että ainakaan kirjoittajan mukaan tästä ei ollut kyse.

Itse asiaa kannattaa kuitenkin pitää yllä, ja malliin tutustua paitsi korkeakoulutuksen rahoitusmalleista kiinnostuneiden, myös erityisesti heidän jotka ovat huolissaan tulonjaon vinoutumisesta ja palkkaköyhyydestä. Graduate Tax saattaisi parantaa matalasti palkattujen edunvalvonnallista asemaa palkkaneuvotteluissa. Näin voisi käydä, mikäli veron kohteeksi joutuminen sidotaan esitetyllä tavalla toisen asteen tutkinnon suorittaneiden keskimääräiseen ansiotasoon. Tällöin akateemisille aloille ja niiden edunvalvojille syntyisi voimakas intressi katsoa myös matalapalkkaisten alojen palkkakehityksen perään.

Työmarkkinoiden painottuessa asiantuntijatyöhön suuntautuviksi ja vähäistä ammatillista osaamista tarvitsevien tehtävien vähentyessä on oletettavaa, että palkkahajonta kasvaa. Tätä tukee siirtyminen prosenttikorotuksiin euromääräisten korotusten lisäksi. Graduate Tax -mallissa korkeakoulutettujen ammattijärjestöt joutuisivat joko ottamaan veron vaikutuksen huomioon omissa palkkavaatimuksissaan -seikka joka tekisi koulutuksen aikaansaaman hyödyn näkyvämmiksi palkoissa ilman tuloerojen nopeaa kasvua-, tai sitten kannattamaan myös matalampien palkkojen nostamista tämän hyödyttäessä Graduate Taxin kevenemisen myötä myös omaa jäsenkuntaa.

Graduate Tax ei varmastikaan ole valmis järjestelmä ja vaatii jatkokehittelyä erityisesti osana koko verojärjestelmää kun pitkän linjan kokonaisvaltaisena tavoitteena on järjestelmän selkeys ja ymmärrettävyys. On hyvä kysymys millä tavalla tämänkaltainen kohdennettu vero toimisi selkeänä ja ymmärrettävänä osana kokonaisjärjestelmää? Jatkokehittelyyn kuitenkin kannattaa panostaa, malli sisältää paljon ajattelemisen ja kannattamisen arvoista asiaa.

Visiot vertailussa

Helsingin Sanomat julkaisi kolmena peräkkäisenä päivänä kolmen suurimman puolueen puheenjohtajien näkemyksiä tulevaisuudesta ja Suomesta vuonna 2019. Mielenkiintoinen sarja paljasti muutamia aitoja aatteellisia eroja puoluejohtajien välillä.

Sarjan aloitti Matti Vanhasen visio, jossa hän pyrkii jatkamaan "kolmannen tien" termin lanseerausta Keskustan nimiin. Kolmantena tienä esiteltiin aikoinaan ruotsalaista kansankotiajattelua joka toimi markkinatalousmallin ja neuvostokommunismin välimaastossa, sittemmin selkeämmin omana terminään third way tuli erityisen tunnetuksi USA:n demokraattien ja Ison-Britannian työväenpuolueen linjana Tony Blairin kaudella. Joka tapauksessa kyse on keskustavasemmistolaisesta termistä.

Vanhasen ajattelussa palvelut järjestetään osin yhteiskunnan toimesta, osin yksityisellä rahoituksella ja perheiden toimesta. Hyväntekeväisyys tehdään mallissa verovapaaksi, ajatus joka saattaa kuulostaa mukavalta, mutta saattaa johtaa epätoivottuihin tuloksiin niin palvelujärjestelmän ennustettavuuden kuin kohdentumisenkin suhteen. Hyvä kysymys kuuluu myös millaisia julkiset palvelut ovat tilanteessa jossa ne muodostuvat residuaalipalveluiksi niille jotka eivät muuta saa. Vanhanen puhuu myös peräti "kolmoiskuntalaisuudesta", hyvä kysymys kuitenkin kuuluu miten tällaisessa mallissa toimii rahoituksen avoimuus tai kuntademokratia?

Toisena sarjassa esiintyy Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen, joka todennäköisesti johtaa poliittisten vedonlyöjien pääministeripörssiä. Myös Katainen viljelee kolmannen tien käsitteitä puhuen valtiosta mahdollistajana. Enabling state -käsitettä käytti aikaisemmassa tuotannossaan mm. third wayn arkkitehteihin kuuluva Anthony Giddens. Sittemmin Giddens kuitenkin muutti ajatteluaan ja painotti enemmän valtion takaavaa roolia katsoen ettei pelkkä mahdollisuuksien tarjoaminen takaa tasa-arvoa. Tältä pohjalta hahmoteltu uusi ensuring state -käsite lähestyi hänen uudemmassa tuotannossaan pohjoismaisen sosialidemokratian tavoitteenasettelua.

Kataisen ajattelussa julkisella vallalla tulisi olla vähemmän vastuuta kansalaisten hyvinvoinnin takaamisesta kuin mitä nykyisen Suomen mallissa voisi katsoa olevan. Kataisen mukaan "valtio ei voi vastata kaikesta". Ei varmasti voikaan, mutta kun fakta on se, että monilla keskeisillä mittareilla mitattuna Suomi ei edes nykyisellään ole erityisen laajan julkisen vastuun maa, kysymys kuuluu kuinka anglosaksiseksi Katainen haluaa Suomen menevän. Kokoomusjohtajan näkemyksissä korostuu yksilön oma vastuu. Hyvinvointimenojen kasvun perusteella vastuuta yksityistetään perheille ja yksilölle itselleen. Mitä sitten tapahtuu niille joilla näitä yksityisiä verkkoja ei ole, jää kysymysmerkiksi. Tähän kansalaisjärjestöissä jo ehdittiinkin kiinnittää kriittistä huomiota.

Valtion tai muiden julkisten organisaatioiden roolin korostamista markkinatalouden toiminnassa Katainen ei myöskään vaikuta näkevän perusteltuna, tyrmäyksen saavat sekä aktiivisempi omistajapolitiikka että Tobinin vero. Kaiken kaikkiaan Kataisen linjaus on puhdasoppisen oikeistolainen ja muistuttaa merkittävästi Henna Virkkusen taannoista ajattelua, jossa yhteisiä varoja ei haluta liiemmälti yhteisiin tarpeisiin tai uudelleenjakoon käyttää.

Verrattuna oikeiston keulahahmoihin viimeisenä esitelty SDP:n Jutta Urpilaisen visio on huomattavasti laajempi, joskin ehkä juuri siksi konkretia jää vähemmälle. Urpilaisen ajattelu perustuu muutoksille poliittisessa ajattelussa ja yhteiskuntapolitiikassa jossa perustavanlaatuisiksi käsitteiksi nousevat luottamus sekä ekososiaalinen rakennemuutos erityisesti taloudessa. Demokratiaa vahvistetaan erityisesti ylikansallisella tasolla poliittisemman Euroopan komission myötä, kehittämällä työnjakoa eri elimien ja kansallisvaltioiden välillä sekä luomalla hyvinvointivaltiollisia rakenteita globaalille tasolle. Globaalitason sääntelyn painottamisessa Vanhanen ja Urpilainen löytävät toisensa, tosin mahdollisesti eri syistä.

Vahvan valtion painottaminen poikkeaa molemmista porvarijohtajista. SDP:n johtamassa Suomessa nähtäisiin suunnanmuutos kohti demokraattisten organisaatioiden vahvistamista. Tätä Urpilainen painottaa myös kritisoimalla edellisiä sosialidemokraattisia johtajia liiallisesta markkinaehtoisuudesta. Kun julkisia investointeja tehdään, nousee Urpilaisen ajattelussa esiin ennen muuta ihmisiin investoiminen jota hän kuvaa ihmisten työllistymisen helpottamisen kautta. Tässä yhteydessä hänen ajattelunsa muistuttaa enemmän kokoomuslaisia näkemyksiä, Vanhasen visiossa kun korostuivat enemmän tekniset mahdollisuudet kuten laajakaistat maaseudulle.

Yhteistä kaikille puheenjohtajille on ympäristökysymysten vahva nousu politiikan keskiöön. Merkittävimmät erot koskevat sitä mikä taho lopulta on vastuussa tasa-arvon toteutumisesta. Rintamalinjat ovat monella tapaa kovin tuttuja. Oikeisto vaatii kehitystä kohti pienempää ja vastuusta vetäytyvää valtiota toivoen naapuriavun pitävän yhteiskuntarauhasta huolen, vasemmisto taas korostaa yhteiskunnan merkitystä vapauden tosiasiallisena takaajana. Kysymys äänestyspäätöstä vuoden 2011 vaaleissa tehtäessä siis kuuluukin, luotatko tulevaisuuden tasa-arvon luomisessa joulupukkiin vai vaaditko konkreettisempia lupauksia?


PS. Lukemisen arvoista tänään:

• Saija Jokelan näkemyksiä yliopistojen autonomiasta ja yliopistolaista


• Pilvi Torstin ajatuksia eurooppalaisuudesta

Eurovaaliehdokkaita

Eurovaalit näkyvät julkisuudessa toistaiseksi varsin vähän. Keskustelu medioissa on keskittynyt turhan paljon siihen keitä julkisuudesta tuttuja henkilöitä mikäkin puolue listoilleen haalii. Tämä on sääli ja väärin, sillä mikäli keskustelua todella käytäisiin Euroopan tulevaisuudesta ja eri europarlamenttiryhmien tekemisistä, saataisiin puolueiden väliset erot varsin hyvin esiin ja ehkä siinä sivussa vakuutettua jokunen ihminen äänestämisen tärkeydestä.

Ehdokasasettelu alkaa sekin näyttää jo varsin mallikkaalta. Vihreiden ensimmäiset nimet ovat pääkaupunkiseudun näkökulmasta vahvoja, mutta kovia nimiä muualta Suomesta ei vielä mukana ole. Kokoomuksen lista on nimetty puoleen väliin ilman suuria yllätyksiä, perusvahvaa väkeä porukassa jossa aatteellinen katto on ejpenttilämäisen korkealla ja seinät pietikäisen leveällä. Keskustan ja Vasemmistoliiton listat vaikuttavat melko heikoilta, vasurien osalta odotan Jussi Saramon menestyvän hyvin. Eri asia sitten on riittääkö Vasemmistoliiton vaalityö parlamenttipaikkaan, itsestään selvää se ei nykyisessä alavireessä ole. Keskusta joutunee kirimään melkoisesti, sillä Jäätteenmäen jättipotti ei näissä vaaleissa toistu. PS-Kd-vaaliliitto ottanee paikan joka on joltakulta poissa.

Demarien listalle on viime viikkoina noussut uusia ja mielenkiintoisia nimiä. Alle 30-vuotiaita ehdokkaita on kaksi, Jenny Lindborg ja Niko Korte, molemmat jo vaaliveteraaneja ja paikkakuntiensa kaupunginvaltuutettuja. Jenny kuuluu nuorten ja vanhempienkin ehdokkaiden EU-asiantuntijakärkeen vietettyään viime ajat MEP Riitta Myllerin valiokunta-avustajana Brysselissä, Niko puolestaan on ikäänsä nähden erinomaisen valmista ainesta, onnistuen silti säilymään aitona. Viime eurovaaleissa erinomaisesti menestynyt Nesrin Can-Kurtakko on jälleen ehdolla.

Erityisellä mielenkiinnolla kannattaa seurata verrattain tuoreen sosialidemokraattia, reilu kolmikymppistä helsinkiläistä valtiotieteen tohtori Pilvi Torstia. Ällistyttävän moneen paikkaan ehtineellä, erinomaisen lahjakkaalla ja älykkäällä Pilvillä on mahdollisuus olla näiden vaalien ehdoton nimi ja suuri yllättäjä. Mikäli vaalit käydään asiateemoilla ja Pilvi saa ansaitsemansa huomion hyvän kampanjan ansiosta, on kaikki mahdollista.

Katkeruuspuolueesta päivää

Loanheitto ei enää ole ainoastaan vaalienalusajan hupia. Demarit saivat ensin täyslaidallisen maanpetossyytteitä, joita valtionvarainministeri Katainen pyysi sittemmin anteeksi, sekä seuraavaksi kuulla olevansa katkeria ja kateellisia ihmisiä. Myös tätä arviota pahoiteltiin sittemmin.

Virkkusen, kuten Kataisenkin, pahoittelut voidaan hyväksyä, antaa noiden menneiden olla menneitä ja pistää ne keulivan mopon piikkiin. Mielenkiintoisempaa kuin se mitä Virkkunen sanoi kilpailevista puolueista ja niiden kannattajista onkin se, miten hän kuvaa omaa ja oman puolueensa Kokoomuksen yhteiskunnallista ajattelua. Juttu loppuu kahteen oleelliseen virkkeeseen jossa Virkkunen kuvaa kokoomuslaista arvomaailmaa:

"Voidaan auttaa vahvoja yksilöitä menemään eteenpäin. He vetävät muita mukanaan."

Tässä on todellakin eroa sosialidemokraattiseen ajatteluun. Siinä kun lähdetään siitä, että kaikkiin ihmisiin panostetaan ja uskotaan jokaisessa piilevään lahjakkuuteen, ei vain jonkun tekemän määrittelyn mukaisiin vahvoihin. Lahjakkuutta on monenlaista, eikä sitä voida aina järjestelmän taholta tunnistaa. Tähän ajatteluun perustuu mm. peruskoulun idea, jossa mahdollisimman monelle pyritään antamaan tasa-arvoiset elämän eväät eikä erottelemaan lapsia jyviin ja akanoihin. Menestyksen eväitä halutaan antaa siis kaikille, ei vain harvoille.

Henna Virkkusen Kokoomus ei ilmeisesti tätä lähtökohtaa hyväksy. Virkkusen näkemyksen mukaan yhteiskunnassa pitää näemmä tunnistaa (kuka tunnistaa ja miten?) vahvat ja oikeat ihmiset ja yhteiset resurssit pitää valjastaa palvelemaan nimenomaan heitä ja heidän tarpeitaan. Tämän jälkeen ilmeisesti toivotaan että tuetut vahvat vetävät rupusakin perässään parempaan elämään. Eroja ei saa tasoittaa tai pyrkiä antamaan jokaiselle tukea.

Mielenkiintoista olisikin tietää miten uusi opetusministeri aikoo viedä tätä ajattelua käytäntöön suomalaisessa koulutuspolitiikassa. Kokoomuksessa elää vanhastaan vahva halu lisätä tasoryhmiä ja yksityiskouluja. Faktatieto ja tutkimustulokset eivät tätä suuntaa kannata, mutta Kokoomushan onkin nykyään arvopuolue. Siksi kannattaakin katsoa mikä on arvojen sisältö. Virkkunen kertoi meille siitä ehkä hieman enemmän kuin halusikaan.

Kohti kansalaispalvelusta?

Tuore opetusministeri Virkkunen haluaa naiset kutsuntoihin. Naisten asevelvollisuutta hän ei esitä, mutta katsoo kutsuntojen lisäävän naisten tietämystä ja mahdollisesti tuota kautta myös halua osallistua asepalvelukseen. Perusteenaan Virkkunen käyttää maanpuolustuksen lahjakkuusreservin parempaa hyödyntämistä.

Ajatus on oikeansuuntainen. Nykymuotoinen asevelvollisuusarmeija joka koskee vain miehiä, on monessa suhteessa sukupuolisesti epätasa-arvoinen ja myös itse perustehtäväänsä silmällä pitäen ajastaan jäljessä. Nykymuotoinen konflikti kun on paljon ja enimmäkseen muuta kuin raskaiden taakkojen kantamista metsämaastossa jossa ratkaisevan tärkeässä roolissa oli fyysinen voima. Monissa tämän päivän kriisien tehtävissä naiset ovat vähintään yhtä päteviä kuin miehet eikä heidän erottelunsa maanpuolustustehtävistä erilleen ole millään muotoa perusteltua.

Yleisen kansalaispalveluksen mahdollisuus nousee aika ajoin esiin erilaisissa ajatusleikeissä. Tuossa mallissa velvollisuus koskisi tasapuolisesti kaikkia ja palvelus itsessään jakautuisi aseelliseen ja siviilikriisinhallintapalvelukseen. Jälkimmäinen tarkoittaisi kriisiajan huoltoa ja hoivaa, tuotantoa, tietoliikenneinfran ylläpitoa, suojelua yms. Näihin voisivat maanpuolustusvelvolliset vapaasti hakeutua oman kiinnostuksensa ja kyvykkyytensä mukaisesti. Tällä tavalla saataisiin valmennettua poikkeusolojen varalta koko ikäluokka. Naisten kutsunnat voisivat olla vielä vaatimaton mutta merkityksellinen askel kohti tämänkaltaista maanpuolustusmallia. Siksi: kannatetaan.

Flip-flop don't stop

Kuntavaalien alla, lokakuun lopussa  kuntaministeri Mari Kiviniemi (kesk) vastasi Jutta Urpilaisen huoleen talouskriisin vaikutuksista kuntatalouteen sekä kuntapalveluiden rahoitukseen näin (ote Kiviniemen blogista):

"SDP ei edes yritä esittää vaihtoehtoja vaan ainoastaan pelotella kansalaisia. Viimeisin innovaatio on, että kansainvälinen finanssikriisi vaarantaisi kuntien palvelut. Urpilaisen puheenvuoro on edesvastuuton. Kunnallisten peruspalveluiden rahoitus ei ole vaarassa finanssijärjestelmän kriisin takia."

Samassa kirjoituksessa hän kutsui varoittelua ja SDP:n kritiikkiä heikosta valmistautumisesta "mustamaalaukseksi" ja "omasta päästä keksittyjen uhkakuvien maalailuksi".

Niin. Aikaa on kulunut tuosta kommentista hieman yli kolme kuukautta. Tämän jälkeen tilanteesta on uutisoitu mm. näin:

Timo Kietäväinen Taloussanomissa: Kuntiin on luvassa kylmää kyytiä.

JHL:n puheenjohtaja Tuire Santamäki-Vuori: Kuntatalous kriisiytyy vuonna 2010.
Taloussanomat: Elvytys ei ehdi pelastaa työpaikkoja.

Ja nyt, uuden vuoden puolella kuntaministerikin alkaa heräillä talviunestaan. 27.1. Kiviniemi vaati laajaa pakettia kuntatalouden turvaamiseksi. Hyvä niin, mutta hyvä kysymys kuuluu olisiko jotain voitu tehdä jo aikaisemmin? Vielä parempi kysymys kuuluu, oliko ministeri Kiviniemi alkuperäistä kommenttiaan kirjoittaessaan joko täysin ulalla siitä mitä yhteiskunnassa tapahtuu vai valehteliko hän tarkoituksella? Kumpikaan vaihtoehto ei mairittele. Joka tapauksessa liikettä tapahtuu oikeaan suuntaan, vaikka nk. luottamuspaketti,  joka mielenkiintoista kyllä kantaa samaa nimeä kuin SDP:n vaihtoehtoinen, jo syksyllä esittämä budjettilinjaus, ei kerää liikoja kiitoksia asiantuntija-arvioissa.

Alkuperäisessä blogikirjoituksessaan Kiviniemi vaati politiikan pöytätapojen palautusta. Toive on oikea, mutta osoite väärä. On mielenkiintoista katsoa kuinka kauan SDP:n esityksiä tai analyyseja voidaan uskottavasti väittää pelotteluksi tai valittaa niiden perustuvan "vastakkainasetteluun", kun ne jatkuvasti vaikuttavat osuvan oikeampaan kuin hallituspuolueiden näkemykset. Kysymys kuuluukin: kuinka kauan porvaripuolueet aikovat pärjätä reseptillä, jonka käytöstä he jatkuvasti syyttelevät muita?