Vasemmalta vapun alla

Vappu on taas, ja aurinko paistaa. On hauska ajatella miten vaput ovat muuttuneet iän myötä. Lapsena kova juttu olivat vappupallot, joita meillä puhallettiin aina valtavia määriä. Suosikkeja olivat silloin keltaiset pallot.

Opiskeluaikojen simapainotteisista haalarivapuista siirryin pikku hiljaa (edelleen simapainotteiseen) poliittisempaan vappuun. Aika ajoin näiden yhdistäminen on ollut haastavaa. Ensimmäinen vappumarssini oli Tampereella. Olin siinä käsityksessä, että lähtö on puoli yhdeltätoista. Lähti kymmeneltä. Kun sain krapulaisen hahmoni Hämeenkadulle, marssi meni jo kaukana. Se siis piti juosta kiinni.

Vapun kunniaksi Erkki Tuomioja antoi Vihreään Lankaan erittäin mielenkiintoisen ja lukemisen arvoisen haastattelun, josta vasemmistolaiset piirit saivat keskusteltavaa. Vasemmistoliittolaiset kiehahtivat kun Tuomioja lausui ulos totuuden siitä, että osa vasemmistoliiton aktiiveista on aatteiltaan ja toimintatavoiltaan sellaisia henkilöitä, jotka eivät sovi SDP:hen eivätkä sinne halua. Jos yhdistymistä tapahtuu, sen hoitaa aika. Minä en ymmärrä - oliko tässä jokin seikka joka ei ollut kaikille itsestään selvä?

Vasemmistoliitto muuttuu varmasti -ja samalla sen suhde sosialidemokraatteihin. Ay-kiistaa ei SDP:n ja vasemmistoliiton välillä enää tarvitse käydä, demarit voittivat sen jo. Nyt kamppailu siirtyy toimihenkilöihin ja siellä vasemmistoliittoa ei ole. Metallin vaalit jatkavat selkeää suuntaa, duunari ei enää vasemmistoliittoon ainakaan edunvalvontatoiminnassa luota. Jos sama suunta jatkuu vasemmistoliitto vaikuttavana voimana katoaa ay-kentältä kymmenen vuoden kuluessa. Tosin mikäli suomalainen ay-liike alkaisi vahvasti radikalisoitua, mikä merkittävän taloudellisen taantuman sattuessa toki voisi tapahtuakin, tilanne voisi olla toinen. Jotta se näkyisi vahvasti vasemmistoliiton kannatuksessa, sen tulisi lisäksi sattua SDP:n hallitusvastuun aikana.

Palkansaajaidentiteetti ja -tausta ei toki ole välttämätön, muullekin voi rakentaa. Jos olisin tosiasiat tai ainakin todennäköisyydet huomioon ottava vasemmistoliittolainen, pohtisin puolueelleni uutta linjaa kahden selkeän suuntautumisvaihtoehdon välillä. Toinen niistä olisi identiteettipoliittisten ja kulutuskriittisten teemojen varaan rakentava "punavihreä" liike. Tämä todellisuus todennäköisesti karkottaisi viimeisetkin pari hassua palkansaajaäänestäjää, mutta saattaisi iskeä koko ajan paremmin jakkupuvuissaan viihtyvien vihreiden nuorempaan kannattajakuntaan.

Toinen todellisuus olisi mielenkiintoisempi. Ehkä suunnan tulisi olla aidon globaalidemokraattisia teemoja ja vaihtoehtoista talouspoliittista linjaa rakentava liike, ei pelkkä "euro-lisää-aina-kaikkeen" -automaatti. Tällaiselle ajattelulle olisi tilausta, sillä on merkitystä ja siinä on kunnianhimoa ja dynamiikkaa jota suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu niin kovasti tarvitsisi. Ei välttämättä suuri vaalimagneetti, ainakaan heti, mutta toisi jotain uutta, ja jotain rakenteellista.

Jälkimmäiset teemat ovat omasta mielestäni niitä, joita SDP:n tulisi vahvasti pyrkiä ottamaan osaksi omaa agendaansa. Kyseisten, jo nyt koko yhteiskuntapolitiikkaa määrittelevien ja koko ajan tärkeämmiksi käyvien kysymysten eteenpäin vieminen vaatii vahvaa ja laajaa puoluetta sekä rakentavaa otetta. Ne jäävät ohjelmiksi, jos ne joutuvat marginaaliin. Samaten kyseiset teemat tulevat joka tapauksessa nousemaan vahvasti esille tulevina vuosikymmeninä. Jos SDP ei tuota kehitystä halua johtaa, johtaa sitä joku muu. Näiden kysymysten politisoinnin ja agendalle ottamisen kautta myös mahdollinen jäsen kerrallaan tapahtuva yhdistyminen -joskin huuhaa-siipi jää ja saa aina jäädä ulkopuolelle- voisi tapahtua.

Oma tavoitteeni ja poliittinen unelmanikin oman puolueen suhteen on se, että sellaiset rakentavat, maltilliset, toisia kunnioittavat ja eteenpäin katsovat ihmiset ja ryhmät, jotka ovat halukkaampia saamaan asioita aikaan kuin pitämään huolta omasta oikeaoppisuudestaan, voisivat löytää poliittisen kotinsa uudenlaisesta, globaalin ulottuvuuden merkityksen aidosti sisäistäneestä sosialidemokraattisesta puolueesta. Toivottavasti se onnistuu. Sitä kohti pyrittäessä toivotan kaikille iloista ja onnellista kevään, työväen ja opiskelijoiden juhlaa.

Kuva vappumarssilta Helsingistä 2006. Vasemmiston yhteistyöstä kirjoittaa myös vasemmistoliiton parhaimpiin voimiin kuuluva Jussi Saramo.

Maksuttomasta joukkoliikenteestä

Joukkoliikenteen maksuttomuus ei ole uusi idea, mutta on saanut suurta huomiota viime kuukausina. Päivi Lipponen otti asian esiin Helsingissä ja SDP:n puheenjohtajakamppailussa mm. Kimmo Kiljunen on pitänyt asiaa esillä. Kuulostaa mukavalta, mutta lieneekö kuitenkaan järkevintä resurssien käyttöä?

Ensin hyviä asioita. Joukkoliikenteen käyttöön tulee kaikin keinoin kannustaa ja maksuttomuus on toki melkoinen porkkana. Lisäksi lippujärjestelmän ylläpito toki tuo tarvittavia tuloja, mutta myös aikaansaa menoja. Tarvitaan ostopisteitä, leimauslaitteita ja tarkastajia. Näistä voitaisiin maksuttomassa liikenteessä päästä eroon. Ilmainen lippu olisi myös melkoinen tulonsiirto julkisia joka tapauksessa käyttäville pienituloisille ja siten sosiaalipoliittisesti varsin perusteltua.

Mutta mutta. Ekologisesta näkökulmasta tilanne on kuitenkin toinen. Keitä joukkoliikenteen uusiksi käyttäjiksi halutaan? Todennäköisesti niitä henkilöitä, jotka tällä hetkellä käyttävät työ- ja muihin matkoihinsa yksityisautoa. Heidän kohdallaan taas hinta ei liene keskeisin vaikuttava tekijä koska heillä on varaa yksityisautoiluunkin, vaan joko he eivät pidä joukkoliikenteen palvelutasoa riittävänä tai matkantekoa riittävän mukavana tai sujuvana. Kumpaankaan näistä ongelmista ei nimenomaan maksuttomuus ole ratkaisu. Yhden pysäkin matkojen lisääntyminen todennäköisesti hidastaisi liikennettä.

Kuten aina kyse on myös rahasta ja maksuton joukkoliikenne tarkoittaa vähentynyttä mahdollisuutta investoida johonkin muualle. Fakta kuitenkin on se, että joukkoliikenteeseen on investoitava lisää. Mutta jos täysi maksuttomuus maksaisi x euroa ja se halutaan maksaa, olisiko erityisesti ympäristönäkökulmaa ajatellen tehokkaampaa investoida x osin taksojen alentamiseen ja lopuilla pyrkiä investoimaan bussikaistoihin, nopeampaan kalustoon ja tiheämpään vuoroväliin, siis ylipäätään palvelutason parantamiseen? Minusta kyllä.

Talkoissa

Eilen oli toivotalkoopäivä. Itse Kaisaniemen puiston läpi kävelleenä paikallistin kaksi nuorehkoa miestalkoolaista. Roskiin tartuttiin sinisten työrukkasten sormenpäillä ja talkoisiin oli näemmä varustauduttu virheettömän sileällä vaaleansinisellä, ylös asti napitetulla kauluspaidalla. Tilanne ei vaikuttanut olevan kovin kotoisa, mutta lopputulos, siistimpi puisto, on tärkein ja kaikkien iloksi. Puhumattakaan siitä, että mainonta oli hyvää ja idea suorastaan erinomainen. Mutta problematisoidaanpa taustalla olevaa ajattelua hieman.

Talkoita tehdään perinteisesti omassa paikallisyhteisössä ja niihin liittyy vahva tunneside yhteisöön. Ajatus naapurustosta ja siinä syntyvästä yhteisöllisyydestä ja keskinäisestä avusta on hyvin suosittu esimerkiksi USA:ssa. Ronald Reagan puhui aikoinaan juuri tällaisesta yhteisöstä "Amerikan peruskalliona". Toivotalkooideassa on jotain samankaltaista, "me" pidämme itse huolen omasta yhteisöstämme. Amerikkalaisessa mallissa vastuuta laajemmasta yhteiskunnasta kannetaan esimerkiksi hyväntekeväisyydellä. Jos kannetaan.

Julkisen hyvinvointikoneiston ongelma voi ajoittain olla avun ja tuen persoonattomuus. Vastapainona on tasa-arvo, kaikki ovat juridisesti samalla viivalla. Pienyhteisöissä tapahtuva huolenpito ja välittäminen voi olla parhaimmillaan ottaa ihmisen huomioon julkista tahoa paremmin yksilönä. Kääntöpuoleksi nousee kuitenkin tämänkaltaisiin yhteisöihin muodostuva holhous ja moralismi. Yhteisön yhteiset "arvot" määrittelevät usein yhteisön vahvat jäsenet eikä välttämättä järin demokraattisesti. Tällaiset pienyhteisöt ovat usein konservatiivisia, tai ainakin niillä on taipumus muuttua sellaisiksi.

Hyvinvointivaltiota syytetään ajoittain ihmisten välisen "luonnollisen" yhteisöllisyyden heikentämisestä ja ihmissuhteiden byrokratisoimisesta. Sinällään väitteessä on totta se, että valtion uudelleenjaossa solidaarisuus kohdistuu yhteiskunnassa laajemmin, myös sellaisiin ihmisiin, joita ei henkilökohtaisesti tunneta. Tässä tilanteessa suhde on väkisinkin julkisen tahon välittämä. Hintana on oman panoksen "luisuminen" välittömän näkökentän ulkopuolelle, mutta saamapuolella tasaisempi hyvinvointi laajemmassa yhteiskunnassa ja avun saamisen riippuminen nimenomaan kansalaisena olemisesta ja tiettyjen, lakiin perustuvien velvoitteiden noudattamisesta, ei pärstäkertoimesta.

Talkoohenki on hyvästä, kaikkea lähiyhteisötoimintaa on hyvä kannustaa ja erityisesti hyvinvointivaltion palvelujärjestelmää kehitettäessä tulee jatkuvasti miettiä miten ihmisten osallisuutta voitaisiin lisätä ja miten palveluita räätälöidä kohtaamaan jokaisen tarpeet. Mutta onko tästä koko sosiaalipolitiikan ohjenuoraksi? Tuskin on, sillä yhteiskunnan jakautuessa tulotasoltaan ja ennen kaikkea kulttuurisesti entistä selkeämmin, keskinäinen solidaarisuus alkaa kohdistua pienempiin ryhmiin. Tätä tukee asuinalueiden eriarvoistuminen. Lähtökohtien ja sitä kautta mahdollisuuksien tasa-arvon luominen tulee entistä vaikeammaksi mikäli vastuuta laajamittaisesti yksityistettäisiin.

On empiirinen tosiasia, että siellä, missä sosiaalipolitiikka on ennen muuta köyhyyspolitiikkaa, toisin sanoen sitä, että julkinen taho huolehtii pienituloisimmista ja muut järjestävät turvansa itse, erot rikkaiden ja köyhien välillä ovat suurimmat. Järjestelmä siis toimii tasan päinvastaisesti kuin millä sitä propagoidaan. Sen sijaan maissa, joissa sosiaalipolitiikka on ollut julkisvetoista ja koskenut kaikkia, erot ovat olleet pienimpiä. Ilmiötä on selitetty mm. sillä, että veronmaksumoraali on pysynyt korkeana ja vaurastuminen on koitunut ainakin osin myös köyhimpien hyväksi heidän palvelu- ja etuustasonsa seuraillessa paremmin laajaa keskiryhmää.

Entä Suomi 2008? Porvarihallitus ajaa poispäin pohjoismaisesta mallista. Keskiryhmien osuutta hyvinvointivaltion tuotoksista vähennetään ja kehitetään järjestelmää, jossa julkinen taho kantaa vastuuta nimenomaan ja vain heikoimmista. Keskiryhmille myydään samalla ihannetta "self-made-manista", tällä kertaa vain perisuomalaisten talkoiden nimellä. Kauniissa paketissa voikin piillä yhteiskunnallisesti varsin kyseenalaista materiaalia.

Lakastunut apila

Keskusta on vaikeassa tilanteessa. Sattumapääministeri Vanhanen on tottunut ja tykästynyt asemaansa eikä ole siitä ennen eläkeikää irti päästämässä. On hieman kummallista, että henkilö, joka ei ole tainnut koskaan voittaa vaaleja puolueensa johtajana katsoo olevansa korvaamaton paitsi puolueelleen, myös Suomelle.

Onko kukaan kuullut pitkään aikaan ainoatakaan keskustalaista avausta? Kun seurailee julkisuutta, ainoat edes jossain määrin politiikan sisältöön vivahtavat puheenvuorot kolahtavat eetteriin puoluesihteeri Korhoselta. Ja niiden keskeinen sisältö on usein hallituksen erinäisten linjausten vastustaminen. Mediassa paistattelee kyllä yksi keskustalainen, tosin melko ulkoparlamentaarisissa merkeissä.

Keskustan kannattajien ja vahvojen alueiden turhautuminen ei ole ihme eikä sattumaa. Maakuntakeskuksissa, joissa Keskusta on vahva, seurataan suurella mielenkiinnolla mm. yliopistokeskustelua. Pienemmissä kunnissa huolta aiheuttaa rahoituksen riittävyys. Peruspalveluohjelman mukaan vaurastuvan valtion osuus kuntien rahoituksesta tulee laskemaan (ks. kuvio s.26) vaalikauden loppuun mennessä. Kun samaan tilanteeseen yhdistyy mahdollinen talouskasvun hidastuminen ja väestön ikääntyminen, ollaan vaikeassa tilanteessa. Ja toisin kuin liberaali citykepulainen jota harvoin Kokoomuksen oikeistosiivestä erottaa, hiemankin kauempana asuva alkiolainen tietää etteivät yksityiset palvelut häntä pelasta.

Iskeekö valtioväsymys seuraavaksi Keskustaan? Merkit ovat olemassa. Kaksi vaalikautta vallassa, itserakkaudessaan ja omassa mahtavuudessaan piehtaroiva puoluejohtaja, joka haluaa kieltää ongelmista tai "keskeneräisistä asioista" keskustelun, peruskannattajien napina ja yleinen passiivisuus. Ellei Keskusta vaihda vetäjäänsä ja saa uutta vaihdetta silmään, on enemmän kuin todennäköistä, että Suomea johtaa seuraavalla vaalikaudella sinipunahallitus.

Panimoravintolan puolesta

Mielipidekirjoitus Turun sosialidemokraattien verkkosivuilla, julkaistu Turun Sanomissa 19.4.2008:

Koulu panimoravintolana jatkossakin

Turun Sanomissa 12.4. otettiin kantaa keskeiseen ongelmaan liittyen seniorikansalaisten puutteellisiin kokoontumistiloihin. Ajatus sinänsä on hyvä, mutta ehdotus kyseisen kulttuuritalon perustamisesta nykyisen ravintola Koulun kiinteistöön ei ole kannatettava.

Panimoravintola Koulua ei tule ajaa pois nykyisistä tiloistaan. Kysymyksessä on persoonallinen keidas tusinakapakoiden viidakossa. Miellyttävä miljöö itse pantuine oluineen on paikka, johon voi ylpeänä viedä vieraat niin muualta Suomesta kuin muualtakin maailmasta. Myös Koulun keittiö edustaa kaupungin parhaimmistoa. Ammattitaitoinen ja ystävällinen henkilökunta on aina antanut tilaa myös monien ravintoloitsijoiden kammoksumille poliittisille keskustelutilaisuuksille ja monille kulttuuritapahtumillekin. Näin toivottavasti tapahtuu myös jatkossa.

Turun keskustassa on tällä hetkellä käyttöä vailla mm. Palatsin tila. Seniorien kulttuuritalo löytäisi esimerkiksi sieltä erittäin hyvän paikan.

Ei hiekkaa lattioille

Kiireinen viikko olisi antanut aihetta monenlaiseen kommentointiin. Oikeistohallitus iski niin varhaiskasvatukseen kuin yliopistoihinkin. Ennen vaaleja Kokoomus lupasi sitoa lapsilisät indeksiin. Nyt indeksiin sidotaankin päivähoitomaksut. Päivähoidossa lapsiaan pitävät ovat näemmä hallituksen erityisessä tähtäimessä, ensin pyrittiin nollamaksuluokan hävittämiseen, nyt hyökkäyksen kohteena ovat työssäkäyvät.

Sinällään esitys sisältää hyvääkin, pienituloisimpien, erityisesti yksinhuoltajien maksut laskevat ja tavoitteet prosessin nopeuttamiseksi ovat hyviä. Mutta miksi jakaa panoksia uudelleen vain järjestelmän sisällä? Päivähoitomaksujen korotus iskee tuntuvasti perheisiin, joissa on kaksi työssäkäyvää vanhempaa. Kannustinongelma on ilmeinen. Kun tähän lisätään kuntakohtaisten lisien vaikutus, ei ole mikään ihme, että esimerkiksi kuntien on vaikea saada tarvitsemaansa työvoimaa. Toisaalta kuntien mahdollisuus parantaa palveluitaan ei sekään kasva, maksujen korotus ei kuntien budjetteihin edes jää, vaan imuroidaan valtiolle.

Paitsi että työssäkäynnistä rangaistaan tavalla, joka tulee näkymään pitkällä tähtäimellä niin työmarkkinoiden tasa-arvossa kuin matalaksi jäävissä eläkekertymissäkin, osuu ongelma myös lapsiin. Varhaiskasvatusjärjestelmä vähentää kaikkein tehokkaimmin lasten välistä eriarvoisuutta. Muiden lasten seura, monipuoliset harrastusmahdollisuudet ja useat turvalliset aikuiskontaktit antavat virikkeellisen kasvuympäristön, joka tukee lasten kehitystä. Vanhempia ei tulisi rangaista tällaisen mahdollisuuden käyttämisestä.

Kokoomus avasi tänään näyttävillä ja tarttuvilla mainoksilla kunnallisvaalikampanjansa. Eli welcome to the toivotalkoot vain. Talkoita tässä tarvitaankin. Yhteiskunta kun näyttää saman porukan ja hangaroundien johdolla olevan entistä vähemmän arjessa mukana.

Talous ja demokratia

Helsingin Sanomien mielipideosastolla on maaliskuun puolesta välistä alkaen ollut käynnissä mielenkiintoinen keskustelu liittyen Attacin puheenjohtajan Sunnuntaidebatti-avaukseen. Kantaa on otettu puolesta ja vastaan, näkyvimpänä keskusteluun osallistujana kansanedustaja Kimmo Sasi (kok.).

Sasi ja muut kriittisiä näkemyksiä esittäneet kompastuvat mielenkiintoisesti juuri siihen kysymykseen, jota sanovat puolustavansa, demokratiaan. Rajoitteet nähdään nimenomaisesti "vapauden" estäjinä. Mutta kenen vapaudesta puhutaan?

Demokratiakäsitys, jossa määritteleväksi tekijäksi nousee kansainvälinen suuryritys eikä kansa, on hyvin erikoinen. Sillä eikö kansanvaltainen ole sellainen järjestelmä, jossa demokraattisesti voidaan luoda tiettyjä sääntöjä ja rajoituksia, yhteisen edun nimissä, myös taloudellisille toimijoille? Eikö demokraattinen valtio nimenomaan edusta kaikkia kansalaisiaan? Miksi sen vallankäyttö suhteessa harvalukuisiin omistajiin olisi tuomittavaa? Eikö ongelma ole, jos tilanne on päinvastainen?

Voidaan hyvin kysyä, miten valtion tulisi käyttäytyä, kun sen laajalti omistama yritys saneeraa toimintojaan, sulkee kannattavia tehtaita ja ajaa suuren joukon saman valtion kansalaisia toimeentulovaikeuksiin? Laskiko joku kokonaiskustannuksen? Jääkö Kemijärven tehtaan sulkemisesta koituva "voitto" suuremmaksi kuin rahanmeno työttömyydestä johtuvien toimenpiteiden tuottaman laskun maksamiseen? Jos ei, niin ainakin minä valtion "osakkaana" haluaisin kritisoida tehtyä päätöstä jo shareholder valuenkin pohjalta.

Kun taloudelliset päätökset esiintyvät silkkana asiantuntijuutena ja "politiikan ulkopuolella" olevana toimintana, jossa päätöksiä tehdään ei-ideologisesti "järjellä", tyhjenee demokratia sisällöstä. Taloudellinen järjestelmä sanelee reunaehdot, ja mikäli niihin ei voida vaikuttaa, ei todellista politiikkaakaan voida tehdä. Yhteiskuntavastuun hokeminen on samaa kuin nostaa kädet pystyyn. Yrityksillä ei ole moraalia, eikä tarvitse ollakaan. Politiikan tehtävä on määrittää rajat. Myös rajojen määrittelemättä jättäminen on poliittinen teko.

Toimivassa hyvinvointivaltiossa tuotannon siirtyminen on toisaalta tarkoittanut myös työvoiman siirtymistä uusiin, usein tuottavampiin tehtäviin. Samaten on selvää, ettei tuotantorakennetta voi museoida. Ylikansallisella tasolla on kuitenkin yhtä lailla selvää, että vailla sääntöjä ja sanktioita yrityskaravaani kulkee rajoista piittamatta kohti suurenevaa lisäarvoa, jota liian usein tavoitellaan mahdollisimman surkeilla työoloilla. Romanialaiset eivät saa vuosikausia tehtaastaan nauttia, elleivät suostu varsin marginaaliseen osuuteen lisäarvon tuotannosta.

Sääntöjä tarvitaankin ennen kaikkea ylikansallisella tasolla. Yritykset siirtyvät, tämä on selvää. Tiettyjä sitovia ja yleispäteviä sääntöjä pitää kuitenkin voida luoda. Turvalliset työsuhteet ja ihmisarvoiset palkat kuuluvat kaikille eikä niiden suhteen saa sallia epätervettä kilpailua. Kehittyvillä mailla ei ole uusista tehtaistaan juurikaan hyötyä, mikäli ne sijaitsevat verovapailla erityistalousalueilla. Ja ennen muuta kysymys on demokratiasta. Taloudellisen toiminnan tulee olla demokraattisen ohjauksen piirissä. Muutoin muodollinen kansanvaltainen politiikka on taistelua vaikuttamismahdollisuuksien ulkopuolelta tihkuvista armopaloista.

Globaalikapitalismin ymmärtäminen, kansanvallan laajentaminen ja tätä kautta vaihtoehtojen tarjoaminen on sosialidemokratian tulevaisuuden keskeisin tehtävä. Mikäli sosialidemokraatit eivät ota kehitystä haltuunsa, sitä ei tee kukaan muukaan. Tarvitaan rakenteellisia ratkaisuja, "hyvän olon" hokemisella tai keskiryhmien "houkuttelulla" ei pitkälle pötkitä. Niistä ei ole avauksiksi tai muutosvoimiksi, vaikka varmasti sinällään tärkeitä ovatkin. Tätä kautta kyetään myös palauttamaan politiikan uskottavuus, ja houkuttelemaan mukaan muutoshaluisia ja ajatteluun kykeneviä ihmisiä.

Mikäli mitään ei tehdä ja jatketaan kuin maailmassa ei olisi mitään mainitsemisen arvoista tapahtumassa, voi kehitys yllättää ikävästi. Pettyneet ja toivonsa menettäneet kääntävät muutoshalussaan katseensa populistisiin liikkeisiin jotka näkevät syyt kehitykseen enemmänkin yleisessä arvorappiossa, EU:ssa tai maahanmuuttajissa. Lopputuloksena vihaa, katkeruutta, hajoavia yhteisöjä sekä todellisen ongelman syvenemistä. Siinä pelissä ei ole voittajia, ei ainakaan sellaisen vasemmiston keskuudessa, joka kannattaa integraatiota ja kansainvälistä solidaarisuutta.

Puolueiden demokraattisuudesta

Kaikissa yhteiskunnallisissa liikkeissä on taipumusta harvainvaltaan. Ei liene sellaista puoluetta, kansalaisjärjestöä tai muuta yhteiskunnallista organisaatiota, jossa ei syntyisi jonkinlaista porukkaa jolla on enemmän valtaa yhteiseen tavoitteenasetteluun kuin muilla. Mutta eroja on.

SDP:ssä on keskusteltu paljon jäsendemokratiasta ja sen kehittämisestä. Parannettavaa todellakin on. Ällistyttävää kuitenkin on, miten vähällä muut puolueet pääsevät, niin median kuin omien jäsentensä taholta. Yksilön asialla yksilöllisesti liikkuva Kokoomus toimii hyvänä esimerkkinä.

Kun Kanervan laiva alkoi upota, kaikki toistelivat yhtenään miten yksin Kataisella on valta aiheesta päättää ja kuten hän sitten päättikin. Kukaan ei erityisesti kysellyt miksi päätös on yksin puolueen puheenjohtajan.

Eräs toveri esitti hyvän kysymyksen, mitä jos kyseessä olisikin ollut SDP? Demariministeri olisi törttöillyt ja sen jälkeen kaikki näkyvät sosialidemokraatit olisivat hokeneet: Heinäluoma päättää. Arvattava reaktio osasta mediaa ja kaikkialta oikeistosta: miten epädemokraattista, mitä junttausta! Kun Katainen toimii tällä tavoin, ei ketään kiinnosta.

Toinen esimerkki, paljon puhuvampi, vaikuttaa olevan ehdokasasettelu. SDP kokoaa listansa suurin osin jäsenäänestyksellä paikkakunnilla, joilla halukkaita on enemmän kuin listalla tilaa. Toisin sanoen puolueen jäsenillä on oikeus päättää suoraan suurimmasta osasta ehdokkaita.

Mutta miten toimii "yksilön puolue"? Iltalehden mukaan ainakin Helsingissä yksi ihminen valmistelee ja tuo listansa piirikokouksen hyväksyttäväksi. Toisin sanoen rivijäsenellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa ehdokasasetteluun, muutoin kuin ilmoittamalla oma kiinnostuksensa ja jäädä odottamaan armopalaa. Täydellistä pienen piirin eliittivaltaa. En tiedä kuinka paljon tästä Kokoomuksessa keskustellaan, mutta syytä olisi.

ps. Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli ottaa kantaa SDP:n uudistumiskeskusteluun 24d:n kolumnistina. Tutustu.

Vaihto

Kanervan kujanjuoksu päättyi. Viesteistä ministeri olisi voinut selvitäkin, mutta valehtelusta ei. Selittely, kiistäminen, kiistämisen kiistäminen ja pelko jatkuvista paljastuksista loivat noidankehän, josta ei ollut paluuta. Kansallisesti päätös oli tärkeä. Suomella ei ole varaa ulkoministeriin, jonka korvat heiluvat ja jonka uskottavuus on nollissa.

Uuden ulkoministerin nimi ei ollut yllätys. Alexander Stubbin nimi esiintyi spekulaatioissa jo porvarihallituksen alkutaipaleella, jolloin veikkaus jäi vielä realisoitumatta. Erinomaisen ulosannin, korkean koulutuksen ja hyvän kielitaidon omaava nuorehko europarlamentaarikko on hyvä käyntikortti missä tahansa. Osaamistakin Stubbilla kiistatta on. Mutta onko hän poliitikko, poliittinen johtaja, linjanvetäjä? Ei toistaiseksi. Käsitystä ei ole myöskään siitä, miten korostuneen "yksilöllinen pelaaja" soveltuu hallitustyössä tarvittavaan joukkuepeliin. Tämän kertonee aika.

Ulkopoliittisesti tilanne on mielenkiintoinen. Nato-suuntaus voimistuu. Tämä taas ei välttämättä ole mieleen Kokoomuksen hallituskumppaneille. Asetelman selkiytyminen saattaa kuitenkin palvella julkista keskustelua. Fakta on kuitenkin se, että Stubbin valinnan myötä Kokoomuksen seuraavat 30 vuotta tv-kameroiden edessä liikkuva kaarti alkaa olla kasassa. Ja europarlamenttiin matkaa ensi vuonna Lokalahden leijona.

Puoluekokousedustajaksi!

Varsinais-Suomessa, kuten muuallakin, äänestettiin puoluekokousedustajista. Nuorten ehdokkaiden tulos oli uskomattoman hyvä. Kolmestakymmenestä edustajasta kymmenen on alle 30-vuotiaita. Joukossa myös allekirjoittanut, joka sijoittui 80 ehdokkaan joukossa sijalle 16. ja pääsi läpi. Kiitos luottamuksesta kaikille äänestäneille!

Paitsi henkilövalintoja, puoluekokous on poliittista linjanvetoa. Käsittelyssä on laajoja ohjelmia sekä kaikkiaan 444 aloitetta. Aloitteiden osalta tullaan käymään toivon mukaan laajaa ja perusteellista keskustelua. Näillä on monessa suhteessa huomattavaa merkitystä. Eräs merkittävä keskustelu tullaan käymään talouspolitiikan osalta. Talous- ja veroaloitteissa on erityisesti kunnostautunut Opiskelijoiden sosialidemokraattinen yhdistys OSY.

Eräs tärkeä aloite koskee EMU-järjestelmää sekä Euroopan keskuspankin tavoitteenasettelua. OSY vaatii entistä enemmän huomiota työllisyystavoitteisiin. Aloitteessa vaaditaan myös EKP:n demokratisointia. Kysymys demokratiasta taloudellisten instituutioiden kohdalla on keskeinen. Ilman kontrollia ja ohjausvaltaa talouteen kansanvalta tyhjenee sisällöstä.

Ajatus siitä, että EKP:n toimivapauden "rajoittaminen" poliittisella ohjauksella tulisi automaattisesti näkymään investointien laskuna sekä heikentyvänä työllisyytenä on monessa suhteessa ongelmallinen. Paitsi että kyseinen väite ei juuri saa tukea reaalimaailmasta, on se ongelmallinen myös periaatteellisesti.

Mikäli katsotaan, ettei poliittinen ohjaus saa kuulua talouden keskeisten yksiköiden toimintaan, voidaan yhtä lailla sosialismi kuin demokratiakin unohtaa. Hyväksyä monetaristinen tulkinta todellisuudesta ja kadota keskustaoikeiston jatkoksi, vaikka sitten demokraattiseksi puolueeksi, ei mitään väliä. Eurooppalainen sosialidemokratia ei ole tätä hyväksynyt, eikä sitä saa PES:n linjauksiin sitoutunut suomalainen sosialidemokratiakaan tehdä.

Laskutoimitus

Kauppalehden verkossa julkaistiin jälleen eilen Kemijärven sellutehdasuutisia. Uutisoinnin mukaan tarkoituksena on kerätä alkupääomaa 50 miljoonaa euroa sekä hakea tähän päälle lainoitusta sekä valtion avustuksia, tavoitteena joko jatkaa tehtaan toimintaa tai perustaa uusi. Vaikuttavaa toimintaa, on sanottava.

Omistuspohja on kuitenkin ajatuksessa mielenkiintoinen. Osakkeita on yhteensä miljoona ja ne jakautuvat A- ja B-osakkeisiin. Näiden äänimäärissä on eroja. Vajaat kymmenen perustajaa merkitsi yhteensä 36 500 eurolla 730 A-osaketta eli 60% yhtiön äänivallasta. Melkoisen halvalla lähtee, koska saman porukan osuus koko pääomasta olisi vain 0,07%. Jos joku nyt siis haluaisi sijoittaa koko 49,96 miljoonaa, hän jäisi silti selkeään vähemmistöön päätöksenteossa.

Mikäli yhtiö saadaan pystyyn, on valta melkoisen pienellä porukalla ja oma alkuinvestointi voidaan kuitata parina palkkiona. Tämän jälkeen pääomalle voidaankin tehdä melkein mistä tahansa. Toivon mukaan tavoite on aito ja tarkoituksena on aloittaa tuottava elinkeinotoiminta. Mutta myös muut, ikävämmät, mahdollisuudet on otettava huomioon, erityisesti kun pohditaan valtion mukaantuloa. Perustajat kun kyllä saavat omansa moninkertaisina takaisin myös tilanteessa, jossa uusi tehdas ajettaisiin pikapuoliin alas "kannattamattomana".

Jyvät ja akanat

Lomanjälkeisen aamun voi aloittaa pohdinnoilla valinnanvapaudesta. Hallitus panee toimeen ohjelmaansa yksityiskoulujen osalta ja vakinaistaa viisi määräaikaista yksityiskoulua, joista neljä on kristillisiä. Samalla uusia toimilupia myönnetään HS:n mukaan neljä.

Pisa-tulokset ovat yksiselitteisiä. Suuri yksityiskoulujen määrä korreloi vahvasti suurten oppimistuloserojen, yhteiskunnallisen epätasa-arvon sekä heikon keskimääräisen oppimisen tason kanssa. Jo tätä taustaa vasten yksityiskoulujärjestelmän laajentaminen vaikuttaa typerältä ja ideologiselta. Tosin laajentamista ei perustellakaan laadulla, vaan valinnanmahdollisuuksien lisäämisellä.

Valinnanvapaus on hyvä asia, mutta miten sitä parhaiten toteutetaan? Eriytyvä koulujärjestelmä ei ole toimiva keino. Ja kenen valinnasta on kyse? Uskonnolliset vanhemmat laittavat lapsensa uskonnolliseen kouluun ja valitsevat hänen puolestaan? Eikö aitoa, lapsen ja nuoren näkökulmasta toimivaa valinnanvapautta olisi pikemminkin yhtenäinen peruskoulu, joka tarjoaisi kriittisen ja mahdollisimman analyyttisen tiedon kaikista uskonnollisista yhteisöistä ja jättäisi valinnan, tai valitsematta jättämisen, nuoren itsensä tehtäväksi?

Hyvä kysymys tulevaisuutta ajatellen lienee se, mitä tapahtuu, kun aletaan vaatia islamilaista koulua? Saako se toimiluvan, mikäli kykenee päällisin puolin täyttämään lain vaatimukset? Miksei saisi? Onko tämä toivottavaa yhteiskunnallista kehitystä, mikäli integraatiota edelleen pidetään tavoitteena? Onko muita tekijöitä kuin uskonto, joilla voi oikeuttaa yksityisen opinahjon perustamisen, miksi sillä olisi erioikeus?

Koulujärjestelmä on ehkä keskeisin yhteiskunnallista tasa-arvoa, tai sitten eriarvoisuutta, tuottavista järjestelmistä. Vaikka tämänkertainen Sarkomaan lupajako ei kerralla maailmoja mullistakaan, on suunta väärä ja vaarallinen. Yksityiskoulujen lisääntymisen myötä ovi aukeaa erittäin arveluttavaan tulevaisuuteen, jossa karsinoidaan ja tullaan karsinoiduiksi. Tämä koskee paitsi uskonnollista opetusta, myös muiden yksityisten koulujen usein mukanaan tuomaa kultapossukerhoa.

Speak no evil

Kunnallisvaalien lähestyessä myös puolueet alkavat lyödä lukkoon linjauksiaan. Kuntien ollessa hyvin erilaisia kansalliset ohjelmat ovat väistämättä varsin yleisluonteisia linjauksia. Niillä on kuitenkin huomattavaa merkitystä paitsi paikallispolitiikan suunnan määrittelyssä, myös valtakunnallisessa kuntapolitiikassa. Ensimmäisinä ohjelmansa lukkoon ovat lyöneet vihreät.

Vihreiltä on tottunut odottamaan kunnianhimoista ohjelmatyötä. Kuntavaaliohjelma tekee kuitenkin valitettavan poikkeuksen. Teksti on kielellisesti miellyttävää ja helppolukuista, mutta sisällöllisesti tyhjää. Ortodoksista ilmasto-osaa lukuunottamatta ohjelmaa leimaa ajattelu: pro kaikki kaunis ja helppo, vaikeista asioista ei mainintaakaan.

Kaikki tietävät kuntatalouden kriisin. Mikä on vihreiden ratkaisu? Kunnallisvaaliohjelman mukaan -ei mikään. Ohjelmasta ei irtoa konkreettista sanaa kuntarakenteesta tai valtion ja kuntien välisestä suhteesta. Kysymyksistä, jotka tulevat vaikuttamaan kaikkeen palveluihin tuntuvasti tulevina vuosina. Entä miten maapolitiikkaa harjoitetaan? Milloin palveluita voidaan ulkoistaa? Millä perustein? Onko olemassa joitain periaatteita? Ei vastausta.

Ohjelmassa on kaksi päälinjaa, ilmasto ja identiteetti. Taloudellinen demokratia ja osallisuus loistavat poissaolollaan. Myöskään äänestysaktiivisuus ei nouse huoleksi asti. Mutta ottaen huomioon taustayhteisön -miksi nousisi? Perusvihreä on aktiivinen, hyvin koulutetun perheen hyvin koulutettu jälkeläinen. Individualisti, joka uskoo eettisen kuluttamisen voimaan ja aika ajoin suorastaan halveksii kollektiivisempia ratkaisuja. Kulttuurinen eronteko "rahvaaseen" on hyvin vahva ja omanarvontunto korkealla. Nämä ihmiset ovat jo uurnilla, tekemässä identiteettitekoja.

Ohjelma alkaa kuittauksella irtopisteiden keräilyn välttämisestä. Hyvä, mutta tuolloin olisi odottanut jonkinlaisia linjauksia. Luettelosta hyviä tavoitteita todennäköisesti kukaan ei ole eri mieltä. Sen sijaan muutamat harvalukuiset konkreettiset avaukset herättävät kysymyksiä. Esimerkkinä olisi mukava tietää mitä vihreät tarkoittavat kun he sanovat: "Elämänlaatua on myös vapaus valita esimerkiksi erilaisista päivähoito- ja koulumuodoista."?

Pitänee paikkansa, en tosin tiennyt, että tämä nykyään estetään. Mutta mitä tämä sitten tarkoittaa käytännön politiikassa? Yksi vaihtoehto on lukea päivähoidon osalta ylläoleva siten, että sen puitteissa halutaan korostaa kotihoidon (ja sen tuen) merkitystä hoivaratkaisuna. Tämä voi olla hyvästä uskosta tehty, mutta tulee toteutuessaan lisäämään työmarkkinoiden epätasa-arvoa, johtaa alhaisiin eläkekertymiin ja vähentää työllisyyden alenemisen kautta mahdollisuuksia investoida peruspalveluihin. Toki se tukee nykyhallituksen työssäkäyviä vanhempia kurittavaa linjaa. Entä koulut? Yksityisiä kouluja? Uskonnollisia kouluja?

Toinen mielenkiintoinen lausuma on yksi paperin vähäisistä konkreettisista linjauksista: "Vihreät kannattavat vaaleilla valittuja maakuntavaltuustoja." Eli lisää väliportaan hallintoa, resurssien siirtoa palveluista hallintoon. Eikö suunnan pitäisi nimenomaisesti olla toisen? Olisiko tarkoituksenmukaista pyrkiä pikemminkin vahvoihin kuntiin, jotka kykenisivät palveluiden tuottamiseen itse ja olisivat suoraan kuntademokratian piirissä?

Hyvääkin ohjelmasta toki löytyy, vielä odottaisi konkretiaa ja vaaleissa saadun vallan käyttöä ko. tavoitteiden eteen. Ajatus yhdyskuntarakenteen tiivistämisestä on hyvä ja kannatettava sekä joukkoliikennelinjaukset toimivia. Tosin kumpaakaan eivät edistä kaavojen jarrutukset, joista on kokemuksia liiankin kanssa.

Me pystymme siihen!

Kansanedustaja, SDP:n puheenjohtajaehdokas Erkki Tuomioja avasi kampanjansa eilen. Tänään ovat auenneet myös puheenjohtajakampanjan verkkosivut osoitteessa http://www.mepystymmesiihen.org/. Sivut täydentyvät vielä tulevina päivinä mm. tukijahaastatteluin ja kampanjablogin myötä. Tule mukaan! Kannattaa myös huomioida Nuorsosialidemokraattien uudistuneet sivut ja erityisesti verkkolehti, josta löytyi heti ainakin yksi mielenkiintoinen poliittinen huhu.

Eki vs Ike

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen selitteli Kanerva-kohua omilleen viikonloppuna ja keräili pisteitä kertomalla "kuinka kyrsii". Samalla hän arvioi Kanervan suorituksia suhteessa edeltäjäänsä ulkoministeri Tuomiojaan ja katsoi Kanervan tekevän parhaansa muuttaakseen suuntaa. Arviolle lieneekin tilausta. On todellakin syytä katsoa taaksepäin ja arvioida ulkopoliittisen johdon vaihdon seurauksia.

Ulkoministeri Tuomioja keräsi valtavan kansainvälisen arvostuksen Libanonin kriisin aikana. Tuolloin Suomen ulkoministeri esiintyi maailman mediassa lähes päivittäin. Mediaosumien määrä ei tosin ole porvarihallituksen myötä erityisesti vähentynyt. Sen sijaan teema on vaihtunut, nyt ministerimme tunnetaan vikkelästä tekstiviestisormestaan.

Viime kaudella ulkopoliittinen johto pysyi verrattain selkeästi Merikasarmilla. Tänä vuonna voidaan perustellusti kysyä kuka on asiapuolella hallituksen ykkönen. Vuoden siteeratuin -ja selitellyin- ulkopoliittinen lausuntohan tuli puolustusministeriöstä. Sotaministeri Häkämies veteli Venäjä-lausuntojaan takaisin. Ministerin kunniaksi on sanottava, että sittemmin hän on pysynyt hiljaisempana ulkopoliittisissa kysymyksissä. Odotamme samaa valtionyhtiöiden osalta.

Toki lastentaudeista kärsinyt, mutta silti innovaationa aivan uutta aikaa edustaneesta Helsinki-prosessista ei ole enää kuultu. "Uusi ulkopolitiikka" on tarkoittanut oikeudenmukaisemman globalisaation tavoitteen siirtämistä hyllylle kahdenvälisten USA-suhteiden tieltä, joita hoidetaan ammattitaidolla joka saa virkapuolen edustajat lähes kyynelten partaalle. Asiaa ei laisinkaan auta se, että nykyisen ulkoministerin paras osaaminen löytyy urheilujärjestöistä, eikä vanhoilla hyvillä neuvostokontakteillakaan ole enää vastaavaa arvoa kuin silloin ennen. Englanti sujuu sentään hieman paremmin kuin Vanhasella, joka ei tosin paljoa vaadi. Kun on lusikalla annettu, ei voi ämpärillä ottaa.

Yhdessä asiassa Kanerva ohittaa kyllä edeltäjänsä ja se on palstamillimetrien määrä "kevyemmässä" lehdistössä. Tämä toki lisää lehtien menekkiä ja saa aikaan hauskuutta työpaikoilla, jolla on tunnetusti työhyvinvointia lisäävä vaikutus. Kirjallisessa tuotannossakaan Kanerva ei välttämättä häviä niin paljoa, sillä vaikka Tuomioja julkaisee Tieto-Finlandialla palkittavia teoksia, niitä ilmestyy harvoin. Kanerva tuottaa nopealla tahdilla satoja kertoja 160 merkkiä.

Katainen on oikeassa. Porvariministerit ovat todellakin tehneet parhaansa pyyhkiäkseen Tuomiojan kauden historiaan ja saaneet vuodessa paljon aikaan. Ministereitämme ei enää maailmalla arvosteta, vaan heille nauretaan ja agenda on muuttunut globaalin vaikuttavuuden sekä verkostoinnin etsimisestä kotimaan yleisölle vaikuttavissa kulisseissa poseeraamiseksi. Finis Finlandiae.

Onnea Espoo!

Tuoreet voimat saavat aikaan rohkeita päätöksiä. Espoon sosialidemokraatit järjestävät keskuudessaan neuvoa-antavan jäsenkyselyn puolueen puheenjohtajasta. Ehkä muutos sittenkin tapahtuu alhaalta ylös, niinkuin oikeastaan pitääkin.

Espoo ei ole ensimmäinen tällaisen äänestyksen järjestävä paikkakunta, lähes koko Keski-Uusimaalla järjestetään vastaavia. Ensimmäisenä liikkeellä olivat järvenpääläiset. Espoo kuitenkin varmistaa koollaan tulosten laajan näkyvyyden myös medioissa. Hienoa!

Lämmin kiitos ja onnentoivotus rohkeudesta kaikille espoolaisille demareille, jotka ovat kyenneet nousemaan veikkosimpasten yöstä kohti uudenlaista ja avoimempaa puoluetoimintaa. Kyllä me muutkin perässä tulemme, ennemmin tai myöhemmin. Kysehän on vain ajasta. SDP voi olla tässä kehityksessä joko kärjessä tai vastahakoinen viivästelijä.


Ps. 24d on aloittanut varsin aktiivisesti. Vielä kun uutispuolelle saadaan poliitikkojen ulostuloja ja sitä kautta verkkolehdelle mediaosumia muissa lehdissä. Ehdottomia helmiä ovat kuitenkin ennen kaikkea Antton Rönnholmin Eurooppa-aiheiset blogitekstit. Kannattaa lukea. Yhdessä UP Demarin Riitta Korhosen kanssa sd. mediaskenen parasta sisällöllistä antia.

Eläkkeesi hedge-rahastossa

Helsingin Sanomien talousosastolla käsitellään tänään erittäin merkittävää kysymystä. Suomalaisten työeläkerahoja sijoitetaan entistä enemmän ns. hedge-rahastoihin, joita on pidetty suurimpana syyllisenä viimeaikaisiin rahoitusmarkkinaepäselvyyksiin. Sijoitukset ovat olleet viime vuosina nopeassa kasvussa, parissa vuodessa liki kaksinkertaistuneet. Varman sijoituksista hedge-rahastoissa on HS:n mukaan peräti 13%.

Hedge-rahastot ovat kansainvälisen rahoitusarkkitehtuurin erikoisimpia toimijoita. Kyseessä ovat erityisen löyhästi säädellyt rahastot. Muista sijoitusrahastoista ne poikkeavat käyttämiensä sijoitusmenetelmien osalta. Niitä kuvaa usein erityisen suuri riskinotto ja niitä on syytetty useiden talouskriisien aikaansaamisesta, koska niiden voitonetsintä on perustunut mm. pörssi- ja valuuttakurssien heilutteluun.

Kun kyseisiin rahastoihin pesiytyneen pääoman määrä on kasvanut valtavasti, myös niiden aikaansaamat markkinavaikutukset ovat suuria. Varoja sijoitetaan erittäin lyhytaikaisesti ja usein lainarahalla. Kun rahasto ajautuu vaikeuksiin, vaikeuksiin ajautuvat myös lainoittajat.

Paitsi suuria riskejä, hedge-rahastoihin liittyy suuria epävarmuuksia tiedonsaannin suhteen. Normaali valvonta ei niitä juuri koske. Suurin osa kyseisistä rahastoista toimii ns. veroparatiiseista käsin, joiden toiminta on monessa suhteessa merkittävimpiä kansallista demokratiaa murentavista tekijöistä.

Paitsi että työeläkevarojen sijoittaminen kyseisiin rahastoihin on erittäin riskialtista, se on myös monella tapaa moraalitonta. Työeläkevarojen sijoittamisessa kun on kyse ihmisten eläketurvasta. Tyhjistä yhteiskuntavastuuvalheista huolimatta kyseinen toiminta tulee kuitenkin jatkumaan tasan niin kauan kuin se on mahdollista. Siksipä lainsäädännön on aika ottaa maailma kiinni.

Hyvää perustietoa hegde-rahastoista suomeksi mm. täällä, täällä, täällä ja täällä.

Klovni

Ilkka Kanerva on merkillinen mies. Kun hän muutamia vuosia sitten hävisi Kokoomuksen puheenjohtajavaalin Jyrki Kataiselle, oli moni valmis toteamaan Iken suuruuden päivien menneen. Näin ei kuitenkaan ollut. Kanerva nousi "tulevaisuuteen" suuntaavan porvarihallituksen ulkoministeriksi, ja jatkoi luontevasti neuvostoaikana omaksumillaan opeilla eri ilmansuunnassa.

Richard Muller summasi Suomen ulkopoliittisen johdon USA-saldon Turun Sanomissa karusti. USA-vierailujen kärki olikin kotimaan yleisössä ja kylläpä viesti meni läpi! Media laski eri puolueiden edustajien saamien kutsujen määrää ja kuvasi "meidän Ikeä" Valkoisessa talossa. Samaan aikaan ruotsalainen media ryöpytti omaa pääministeriään, koska hän ei ollut ottanut USA:n ihmisoikeusloukkauksia puheeksi omalla vierailullaan. Noina päivinä hävetti olla suomalainen.

Mullerin kolumni ei ole ainoa vastatuulta aiheuttava tekijä. Kanervalla on ennenkin ollut vaikeuksia antaa itseään puolta nuorempien naisten olla rauhassa. Näistä osa taas käyttää "kiss and tell" -henkisesti vanhaa hassahtanutta setää hyväkseen saadakseen julkisuutta. Marika Fingerroos, Anne-Mari Berg ja nyt Dolls-Johanna. Lista on loputon ja saanee jatkoa jälleen muutaman kuukauden "selibaatin" jälkeen. Vaikkei kyseessä mielestäni suoranaisesti olekaan työn hoitoon vaikuttava tekijä, niin haluaisin silti kysyä, miksi Iken piti taas ensin valehdella viestien olemassaolosta? Epärehellinen mielenlaatu nimittäin vaikuttaa viran hoitoon.

Tämä kuvio tuskin kääntyy poliittiseksi voitoksi. Veikkaisin kuitenkin ettei tälläkään ole mitään vaikutusta Kanervan poliittiselle kannatukselle. Turun seudulta löytyy aina sen verran auktoriteettiuskoisia reppanoita, jotka äänestävät sankarinsa Arkadianmäelle niin kauan kuin hän ehdolla on. Mitäpä siitä, että kaikkia muita lähinnä joko suututtaa, naurattaa tai säälittää. Tai naurattaisi ja säälittäisi, ellei kyseessä olisi tehtävä, joka ansaitsisi tulla hoidetuksi kunnolla.

Tide is turning

Eurooppa alkaa muuttua jälleen punaiseksi. Tällä kertaa suunta on etelästä pohjoiseen. Sosialistihallitus Espanjassa sai jatkokauden. Zapatero on kyennyt luomaan modernin ja edistyksellisen vasemmistolaisen agendan, joka vetoaa erityisesti nuorempiin äänestäjiin. Kokoomuksen sisarpuolue, oikeisto-opposition PP kävi katolisen kirkon tuella aggressiivisesti demarihallituksen kimppuun mm. syytöksillä Espanjan hajottamisesta. Tällä ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta.

Eteenpäin mentiin myös Ranskassa. Vaalitappioiden tiellä tarponut PS voitti paikallisvaalit ääniosuuden noustessa yhdessä muiden vasemmistopuolueiden kanssa 47,5%:iin. PS on tällä tuloksella suurin puolue Ranskan suurimmissa kaupungeissa, mikäli vaalien toinen kierros ei tuo muutosta. Kuten Ruotsissa, myös Ranskassa pettymys hallitsevaan oikeistoon realisoitui nopeasti edellisten vaalien jälkeen.

Tästä on hyvä jatkaa. Punainen aalto ehtinee Välimereltä Pohjois-Itämerelle lokakuuhun mennessä. Ainakin kunnallisvaaliehdokkaita ilmoittautuu siihen malliin, että jotain erikoista on tapahtumassa.

Puoluevaltuusto

SDP:n puoluevaltuusto sanoi viimeisen sanan neuvoa-antavan jäsenäänestyksen kohdalta ennen tätä puoluekokousta. Ja se on ei. Koeäänestyksessä löytyi yhdeksän urhoollista kannattajaa. Päivän leijona Helsingin piirin Jouko Maliselle, joka esitti äänestystä korkean tason vastustuksesta huolimatta. Päivän lampaat niille puoluevaltuuston jäsenille, joiden nimet löytyvät jäsenäänestysadressista, mutta eivät olleet tosipaikassa sanansa mittaisia.

Mutta tältä osalta asia on käsitelty. Nyt sisältökeskusteluun ja jäsenvaaliasiaan palattakoon puoluekokouksessa.