Poliittinen keskusta?

Kun SDP:n puheenjohtaja vaihtui, määritteli Jutta Urpilainen SDP:n "arvopuolueeksi joka on jäänyt yksin poliittiseen keskustaan". Tästä vaikutti syntyvän aidosti mielenkiintoinen keskustelu, joka jäi kuitenkin hieman kesken.

Suomessa termiä poliittinen keskusta on vaikea käyttää, koska se yhdistyy helposti Keskusta -nimeä kantavaan agraaris-konservatiiviseen oikeistopuolueeseen. Eurooppalaisessa poliittisessa kartassa Suomen Keskusta on kummajainen, jolle ei varsinkaan vastaavalla kannatuksella tahdo helpolla löytyä verrokkia. Maalaisliittolaisuus voidaankin suoralta kädeltä hylätä synonyymina poliittisessa keskustassa olemiselle.

Mitä Suomen SDP:n "poliittinen keskustassa olo" sitten voisi tarkoittaa? Se voisi tarkoittaa ajattelua, jossa vasemmisto-oikeisto -jako liittyy nimenomaan luokkakysymyksiin ja joiden nähtäisiin vanhempaa yhteiskuntaa määrittävänä tekijänä lientyneen tai poistuneen. Jos entisenkaltaisia selkeitä yhteiskuntaluokkia ja sitä kautta eturyhmiä ei enää ole, poistuu teollisuusyhteiskuntaan syntyneiltä puolueilta eturyhmäulottuvuus. Silloin keskeiseksi jäävät ennen muuta arvot -tai sitten eturyhmät muodostuvat jollain muulla tavoin kuin työmarkkina-aseman mukaan.

Yllä oleva varmasti sisältää osan totuutta, mutta myös työmarkkina-asemilla ja asemalla tuotannossa ja taloudessa on edelleen merkitystä. Talous on poliittista, myös tilanteessa, jossa se tarkoituksella pyritään depolitisoimaan. Perinteistä politiikkaa kuitenkin murentaa ennen muuta sen jääminen kansalliselle tasolle talouden ylikansallistuessa sekä paikallisella tasolla ihmisten identiteettien moninaistuminen. Verrannollisessa sosioekonomisessa asemassa olevat ihmiset voivat kuulua kulttuurisesti aivan eri ryhmiin. Tämä antaa tilaa ennen muuta Suomen politiikan kaltaiselle vihreälle liikkeelle.

Kun taloudellisilla asemilla ja rakenteilla on edelleen huomattavaa merkitystä, voidaan taloudellisten asemien merkityksettömyys ainakin pääosin unohtaa. "Poliittinen keskusta" voisikin myös tarkoittaa vasemmistolaisten painotusten vähentämistä an sich. Mikäli katsotaan, ettei muuttuneessa yhteiskunnassa esimerkiksi sosioekonomisen tasa-arvon tavoittelulle ei enää ole vastaavaa tarvetta - tai kannatusta- kuin aiemmin, voitaisiin näitä painotuksia politiikan teossa ja linjauksissa vähentää. Se voisi myös tarkoittaa sen näkemyksen perustuslaillistamista, että vahva taloudellinen suorituskyky yksin, ilman yhteiskunnan aktiivista toimintaa, koituu kaikkien hyödyksi.

Tilanteessa, jossa maassa menee keskimäärin taloudellisesti hyvin, mutta erot ja eriarvoisuus ovat kasvussa ja tietty osa yhteiskuntaa erottuu omaan todellisuuteensa niin asteikon ylä- kuin alapäässäkin, ei tälle oletukselle kuitenkaan löydy juuri perusteita. Suomessa aivan liian vähälle julkiselle keskustelulle jäänyt rahoitusmarkkinakriisi viimeistään osoittaa, ettei vapaa markkinatalous kykene takaamaan vakaata ja tehokasta toimintaa -reiluista ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista puhumattakaan, vaan vahvoja julkisia instituutioita sekä interventioita tarvitaan. Lisäksi sosialidemokratian koko eettinen oikeutus sekä laaja osa itseymmärryksestä liittyy nimenomaan heikommassa asemassa olevien puolustamiseen. Kyseessä olisi melkoinen periaatteellinen suunnanmuutos, josta puolue tuskin selviäisi.

SDP:n poliittista keskustaa pitää siis etsiä vielä muualta. Se voidaan myös asemoida suhteessa kilpaileviin puolueisiin. Tähän voitaisiin viitata myös kyseiseen keskustaan jäämisellä. Ei siis siirtymisellä sinne. Tämän määrittelyn mukaan SDP on aina sijainnut poliittisessa keskustassa, laitavasemmiston ja äärioikeiston/talousliberaalien välisessä maastossa. Tätä voidaan pitää historiallisena tosiseikkana. Mikäli oikeistolaiset painotukset saavat valtaa kilpailevissa puolueissa ja ne siirtyvät poliittisesti oikealle, ja SDP:n linja on korostuneesti pysyvä, ollaan tilanteessa jossa tällä tavoin määriteltyyn keskustaan jää vain SDP.

Tälläkin näkökulmalla on ongelmansa. Myös SDP on vaihtanut usein linjauksiaan, eikä Urpilaisen kauden SDP ole varmastikaan samanlainen kuin vaikka Lipposen kauden, tai millainen olisi ollut Erkki Tuomiojan vetämä sosialidemokraattinen puolue. Nykyistä tai tulevaa uutta linjaa ei voida määritellä vain suhteessa muihin, vaan se rakennetaan omalta analyysipohjalta omiin periaatteisiin ja ajatuksiin tukeutuen. Sen tarkkaileminen mitä vierellä tapahtuu on vaalitaktiikkaa ja sinällään tärkeää valppaana olemista, muttei käy ohjelmallisen uudistustyön peruslinjaksi.

Poliittinen keskusta voidaan myös määritellä siten, että kyse on ihmisten suuren enemmistön liikkeestä sekä vasemmistolaisella painotuksella yhteiskunnan positiivisesta roolista heidän elämiensä mahdollisuuksien takaajana. Ison-Britannian Labourin sloganeista ehkä tarttuvin koskee vallan, varallisuuden ja mahdollisuuksien jakamista tasaisesti, to put power, wealth and opportunity in the hands of the many, not the few. Luottamusta yhteiskunnan suuren enemmistön, tavallisten työtätekevien, eläkkeelle jo siirtyneiden sekä nuoren sukupolven haluun rakentaa yhteiskuntaa, jossa myös heikommista pidetään huolta. Sosialidemokraattien "poliittinen keskusta" voisikin tarkoittaa nimenomaan tätä. Keskeistä on kuitenkin se, että SDP itse määrittelee mitä tämä puhuttu "keskusta" nimenomaan sisällöllisesti tarkoittaa.

Vaalianalyysia viikonvaihteeksi

HS:n tänään julkaiseman gallupin mukaan suuret puolueet etenevät tasavahvoina kohti kuntavaaleja. Se, miten lopulta vaaleissa käy, ratkeaa ennen muuta ehdokasasettelussa. Myöskin valtuustopaikkojen ja äänimäärien epäsuhta vaikeuttaa keskustelua siitä, kuka lopulta kunnallisvaaleissa voittajaksi selviytyy. Äänissä viime vaaleissa suurin oli SDP, mutta Keskustalla oli valtuutettuja lähes tuplaten demareihin verrattuna. Keskusta on omalla tuhatluvullaan valtuustopaikoissa tänäkin vuonna, vaikka vaalitappio äänimäärissä häämöttääkin.

Puolueiden suuruusjärjestyksen kannalta merkittävintä on Perussuomalaisten kannatuksen nousu, joka syö kaupungeissa ennen muuta sosialidemokraattien ja maaseudulla Keskustan kannatusta. Kuten aiemmin analysoitua, tarkoittaa Soini-ilmiön mahdollinen pysyvyys hyvin todennäköisesti Kokoomuksen pysyvää suurimman puolueen asemaa sekä demareille ja Keskustalle jatkuvaa kahden rintaman sotaa .

SDP:n kannatuksen laahaamisesta on puhuttu paljon, mutta gallupeja katsellessa suunta, mihin vakiintuneet äänestäjät siirtyvät, on selvä. Uusien äänestäjien houkuttelu vaikuttaa kyllä pikku hiljaa tuottavan tulosta, muttei näy kannatuskäyrissä, jos toisessa laidassa käy kato. Taloon onkin vaikea rakentaa uusia siipiä mikäli sokkeli murenee. Muualle tähyilevien joukossa on korostuneesti duunarimiehiä ja eläkkeensaajia, jotka ovat kokeneet jääneensä syrjään demarien hallituskauden aikana ja joita oppositiopolitiikka ei ole toistaiseksi onnistunut vakuuttamaan tai edes tavoittamaan. Ja kun unelmointi kohtaa "suoran puheen", joksi monimutkaisten asioiden populistista yksinkertaistamista nykyään turhan usein kutsutaan, saattaa edellinen jäädä kakkoseksi. SDP tarvitseekin luottamuksen ansaitakseen korostuneesti konkretiaa ja tekoja.

Kunnallisvaalien suhteen SDP:llä ei pienemmissä kaupungeissa ole Perussuomalaisten kanssa hätää. Tästä pitää ehdokasasettelu tehokkaasti huolen -mikäli demarit sen kykenevät asiallisesti hoitamaan. Sen sijaan suuremmissa kaupungeissa voi siirtymiäkin tapahtua, ellei SDP kykene vakuuttamaan ja aktivoimaan peruskannattajiaan. Suurten kaupunkien siirtymätkään eivät juuri valtuustopaikkoihin vaikuta, mutta ne näkyvät yleisissä ääniosuuksissa. Ja niillähän vaalien jälkeen mediassa politiikkaa tehdään, mitataan onnistujia ja epäonnistujia -ja kasataan tulisia hiiliä niiden päälle, jotka ovat kipparoineet karille karahtaneita laivoja.

Totuus on, ettei SDP, tai mikään muukaan suurempi puolue kansallisena liikkeenä kykene sen paremmin voittamaan kuin häviämäänkään kunnallisvaaleja. Puolueet kykenevät luomaan tiettyjä, hyvin yleisellä tasolla liikkuvia poliittisia suuntaviivoja, sekä käymään yleistä huomio- ja imagokampanjaa, jolla voidaan luoda yleistä positiivista suhtautumista listan ehdokkaita kohtaan. Linjakas ja tukeva oppositiopolitiikka valtakunnanpolitiikassa tukee kuntavaalityötä, ei tee sitä. Poliittiset ratkaisut tehdään paikallisesti, ja paikallisesti myös äänestetään paikallisia ehdokkaita. Mikäli ehdokkaita ei ole, tai aktiivinen vaalityö ja paikallinen teemoittelu jää tekemättä, turpiin tulee vaikka kampanjaa vetäisi Karl Rove. Sama pätee toisinkin päin.

Soini tietää mahdollisuutensa ja vetää yhden miehen voimille varmasti käyvää kampanjakiertuetta ehdokkaiden saamiseksi ympäri maata. Muuten galluptulokset jäävät realisoitumatta. Perussuomalaisten puheenjohtajan viimeaikaiset, hyvin julkisuutta saaneet ulostulot ovat olleet asiallisia ja kohderyhmille sopivia, lähiöiden perusparannuksista veronkevennysten kokoluokan arvosteluun. Sosialidemokraattien tulee vastata Perussuomalaisten puheenjohtajan haasteeseen tukevilla ja monipuolisilla ehdokaslistoilla sekä rakenteellisilla teemoilla liittyen työllisyyteen, asuntopolitiikkaan sekä palveluiden laatuun ja vaikuttavuuteen. Mikäli luottamus vaaleissa saadaan, pitää myös olla poliittista tahtoa viedä näitä vaatimuksia läpi -muuten kenttä on jälleen auki leuan louskuttajille.

Muutamissa kaupungeissa Perussuomalaiset tulevat todennäköisesti nousemaan valtuustoon useamman henkilön voimin vaikka vaalikamppailussa tapahtuisi mitä tahansa. Yksi tällainen paikkakunta on Tampere, jossa listaa vetää pormestariehdokkaana kansanedustaja Pertti Veltto Virtanen. Tämä asettaa myös mielenkiintoisen kysymyksen siitä miten populistipuolueeseen ja sen edustajiin tulevissa valtuustoissa suhtaudutaan ja kenen kanssa heitä kiinnostaa leikkiä -vaiko kenenkään? Mielenkiintoista on myös nähdä, ovatko nousevat tähdet vanhan kansan vennamolaisia vaiko uuden polven maahanmuuttokriitikoita -ja mitä merkitystä tällä näille asetelmille on.

Kuvassa Norjan perussuomalaisten, Fremskrittspartietin, logo.

Poimintoja pimeästä

Alkuviikko on sisältänyt muutamia mielenkiintoisia ulostuloja useilta oikeistotoimijoilta. Sosialidemokraattien puoluekokouksesta liikkeelle lähtenyt keskustelu päivähoitomaksujen poistosta on ensin leimattu kalliiksi ja siten toteuttamiskelvottomaksi. Kun kävi ilmi, ettei kyse ole millään muotoa rahasta, keksittiin verukkeeksi epätoivottu ohjausvaikutus, jossa lapsia ajetaan kodeista hoitoon. Tämä täysin välittämättä siitä, ettei maksuttomuus millään muotoa tarkoita sitä, että mikään instituutio sosialisoisi lapset. Mutta: kieli onkin voimaa.

Orwellilainen käsitevääntely oli voimissaan jälleen Kokoomuksen ministerien ja muun johdon tavatessa kansaa. Turun Sanomien haastattelussa veropolitiikka, jossa suurituloisimmat saavat absoluuttisesti suurimmat kevennykset, mielletään sosiaalisesti oikeudenmukaiseksi. Samaan aikaan päivähoitomaksujen poistoa pidetään suurituloisia suosivana uudistusehdotuksena ja sen katsotaan lisäävän tuloeroja. Ja näinkö ei siis käy veronkevennysten myötä? O tempora o mores.

Kokoomuksessa ei ilmeisesti itsekään oikein tiedetä mitä mieltä maksuista pitäisi olla. Virallinen oppi velvoittaa vastustamaan demarien avauksia. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ravi kuitenkin toteaa TS:n haastattelussa maksujen muodostavan merkittävän kannustinloukun ja syövän suurelta osin palkankorotushyödyt niiltä ihmisiltä, joilla on hoitoikäisiä lapsia. Hän haluaisi kuitenkin korjata ongelmat roiskimalla suurimmat veronkevennykset itsensäkaltaisille melkoisia palkkatuloja nauttiville. Todellista kohdentamista. Voisikin kysyä, kumpi hyödyttää Ravin antaman esimerkin mukaista perhettä toimeentulossaan enemmän, maksujen poisto vai veroale?

Toisenlaisesta kiemurtelusta vastaa sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä. Kansan Uutisten tämän päivän jutussa asiantuntija asiantuntijan jälkeen tyrmää ministerin julkisuuteen kantaman idean. Nuorille ei ole useinkaan kertynyt ansiosidonnaista turvaa, jotta he voisivat jäädä sen kanssa "makaamaan". Juttuun haastateltu ministeri selitteleekin lausuntoaan eikä ole kuuleman mukaan missään vaiheessa ottanut aiheeseen myönteistä kantaa. Kuitenkin HS:n juttu jonkin ajan takaa kertoo hieman toista.

Ansiosidonnaisen työttömyysturvan kimppuun SATA-komiteassa käyvät ennen muuta työnantajien edustajat kokoomuslaisen valtiosihteeri Oksalan vahvalla taustatuella. Miksi? Ehkä ennen muuta siksi, että heikäläisittäin tarkoituksenmukaista on pyrkiä vähentämään kannustimia järjestäytyä ammatillisesti. Ansiosidonnaisen turvan kimppuun käyminen palvelee tätä tarkoitusta oikein mainiosti. Nyt olisikin aika miettiä kenen etua tämä puolestaan palvelee? Herätys vihreät ja Kokoomuksen ay-siipi.

P.S: lukemisen arvoista teemaan sopien tänään: Elina Hirvonen

Elolukuja

Kesä alkaa olla ohi, niin töiden lisääntymisen kuin ilmojenkin myötä. Elokuussa on kuitenkin vielä ollut aikaa lueskeluun. Muutama mainitsemisen arvoinen kirja on tullut loppukesästäkin vastaan ja joita voi suositella muillekin.

Suomalaisista kustantajista Sammakko on tehnyt kulttuuriteon ja aloittanut Wladimir Kaminerin hulvattomien tekstien julkaisemisen suomeksi. Ryssändisko sisältää viisikymmentä lyhyttä kertomusta Saksaan muuttaneen venäläisen nuoren miehen elämästä ja sattumuksista. Kansallisia identiteettejä hauskasti sekoittavat jutut luovat myös elämänmakuisen kuvan Berliinistä.

Vakavampaa luettavaa tarjoaa Asko Sahlbergin Yhdyntä. Teos sijoittuu sodanaikaiseen Helsinkiin. Vuonna 1944 pääkaupunki on jatkuvien yöpommitusten kohteena. Tuhoutuvassa kaupungissa toisensa kohtaavat mies ja nainen, jotka molemmat luulevat toistaan joksikuksi muuksi. Molemmilla on takanaan kuolemaa ja menetyksiä. Ja kuolemaan teos myös päättyy. Yhdyntä on kuitenkin ennen muuta lohduton tarina yksinäisyydestä. Yksin ollaan myös kun ollaan yhdessä. Murheellisin hahmoista on sivuosan pieni tyttö, varkaissa kulkeva hyväksikäytetty lapsi, joka jää tuijottamaan kivikasaa jonka alta pilkottavat isän saappaat.

Sodasta, mutta toisessa ajassa ja paikassa kertoo Yasmina Khadran Sirens of Baghdad. Teos kertoo nuoresta miehestä, jonka tulevaisuuden sota tuhoaa ja ajaa hänet yliopisto-opinnoistaan takaisin kotikyläänsä ilman toivoa paremmasta. ""From one day to the next, the most passionate love affairs dissolved in tears and blood. The university was abandoned to vandals, and my dreams were destroyed, too."

Vammaisen lapsen kohtalo miehittäjien tiesululla, hääjuhlan pommitus, kertojan isän nöyryyttäminen sekä täydellinen päämäärättömyys aikaansaavat sisäisen muutoksen, jossa herkkä nuori muuttuu tunteettomaksi verenhimoiseksi aikapommiksi ja alkaa etsiä tapaa kostaa. Kun itsekunnioitusta ei voi lunastaa elämässä, sen voi ehkä lunastaa kuolemassa. Näin hän kulkeutuu kotikylästään Bagdadiin, jossa hänet värvätään suorittamaan kaikkien aikojen suurin terrori-isku. Mutta mikään ei ole peruuttamatonta ja pienilläkin asioilla on merkitystä.

Asiapuolen kirjoista ajattelemisen arvoista luettavaa tarjoaa David Heldin Global Covenant - the Social Democratic Alternative to Washington Consensus. Teoksen tarkoitus on nostaa esiin toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja globalisaation ohjaamiseksi ja hallitsemiseksi. Tämä vaatii muutoksia poliittisessa, taloudellisessa ja juridisessa järjestelmässä. Heldin lähtökohdan mukaan sosialidemokraattisten arvojen tehokas edistäminen käytännön politiikassa vaatii siirtymistä eteenpäin kansallisvaltiokeskeisestä ajattelusta. Sosialidemokratian on, kuten aikoinaan kansallisella tasolla, tarjottava oma mallinsa radikaalin antiglobalismin sekä kritiikittömän markkinaliberalismin välimaastoon. Heldin teos tarjoaa hyvää aineistoa myös "uuden SDP:n" suuntakeskusteluihin.

Mahdollisuuksien politiikka

Syksyn saapuessa keskustelua käytäneen budjetin ja kuntavaaliteemojen lisäksi SATA-komitean työstä. Komitean ehdotuksista ei julkisuuteen oli kuulunut juuri mitään, nuorten työttömyysturvaheikennyksiä lukuunottamatta (keskustelua aiheesta mm. täällä ja täällä.). Selkeimmät viestit ovat liittyneet valmistelun ja päätöksenteon venymiseen sekä siihen, ettei lisärahaa ole tarjolla. Taustalla on varmasti laaja-alaista pohdintaa, jota olisi kuitenkin keskeistä päästä arvioimaan myös julkisessa keskustelussa.

Sosiaalipolitiikan -ei vain sosiaaliturvan- uudistamiseen liittyy useita laajoja tekijöitä. Merkittävimpiä niistä ovat taloudellinen globalisaatio, markkinoiden korostunut valta ja niiden asettamat ehdot hyvinvointivaltioille, erojen lisääntyminen sekä hyvinvointipalveluita uhkaava kermankuorinta, jossa julkiselle sektorille uhkaa jäädä residuaalinen rooli. Lisäksi väestön ikääntyminen luo selkeän reunaehdon, joka tulee ottaa huomioon kaikessa toiminnassa -siitä huolimatta, että tulevat vanhukset ovat varmasti monessa suhteessa terveempiä ja toimintakykyisempiä kuin aiemmat polvet. Lisäksi on huomioitava ihmisten individualistisempi elämänkatsomus.

Suomessa yhteiskunnallisen eheyden väheneminen lamanjälkeisenä aikana vaikeuttaa kollektiivisten, kaikkia koskevien ratkaisujen läpivientiä. Yhteiskunnalliset erot kasvavat kahteen suuntaan. Ylimmässä desiilissä irrotaan omaan todellisuuteen. Eletään pääomatuloilla maksaen kevyitä veroja. Toisessa ääripäässä taas havaitaan periytyvää syrjäytyneisyyttä, köyhyyden lisääntymistä jopa nopean talous- ja työllisyyskehityksen oloissa sekä heikentymistä jopa sellaisten perustavanlaatuisten mittarien kuin terveyden osalta. Suurelta osin tämä alin desiili käytännön politiikassa unohtuu -vaikka puheissa eläisikin hyvin ja paksusti.

Väliin jää suuri "keskiryhmä", josta kaikki poliittiset ryhmät ovat kiinnostuneita. Tämän ryhmän näkemyksistä sanotaan myös hyvinvointivaltion kannatuksen, legitimiteetin ja viime kädessä olemassaolon riippuvan. Tämä on puolestaan riippuvaista luottamuksesta. Julkisten järjestelmien suhteellinen heikentyminen rapauttaa luottamusta. Aletaan kysyä, aiheellisesti, mistä me maksamme ja miksi. Tämä lisää kannatusta yksityisille ratkaisuille -ja sitä kautta vaatimuksia uusista veronkevennyksistä -miksi maksaa jostain, jonka päälle joutuu joka tapauksessa järjestämään oman turvansa. Jatkuvat rakenteelliset veronkevennykset taas eivät - erityisesti mikäli talous jossain vaiheessa ajautuu taantumaan - lisää mahdollisuutta vahvistaa julkista palvelujärjestelmää.

Mikäli oletetaan, kuten voidaan olettaa, että nimenomaan palvelut, koulutus, terveydenhuolto, tarvitsevien sosiaalipalvelut ym, luovat merkittävissä määrin tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja elämän edellytyksiä kaikille, on juuri tasa-arvon kannalta ongelmallista mikäli ne alkavat jakaantua a- ja b-luokan kansalaisten palveluihin. Terveydenhuollossa näin on jo käynyt. Silloin palvelut alkavat pikemminkin tuottaa ja uusintaa eriarvoisuutta sen poistamisen sijasta. Tasa-arvoisia mahdollisuuksia lisäävän ja takaavan politiikan tekemisen mahdollisuus heikkenee mikäli järjestelmä hajoaa julkiseen köyhäinhoitoon ja subventoituun -tai subventoimattomaan -yksityisen turvan järjestelmään johon kiinnittyvät eri astein kaikki muut.

Mitä tarvitaan? Emme voi pakottaa ihmisiä pysymään yhteisissä rakenteissa. Vaihtoehtoja saa ja pitää olla. Mutta kenenkään ei tulisi joutua turvautumaan yksityisen sektorin palveluihin siksi, ettei uskalla luottaa julkisiin palveluihin. Ihmisten on voitava kokea, että yhteinen turva on laadukasta ja saatavilla. Laaturemontista ei selvitä ilman taloudellisia panostuksia. Tämän tulisi olla eräs lähtökohta sosiaaliturvan uudistamisessa. Vaurastuneessa yhteiskunnassa tulisi olla mahdollisuuksia panostaa asianmukaisesti, pohjoismaisen tason mukaisesti, yhteiseen hyvinvointiin. Sinälläänhän korkea menotaso ei ole mittari, vaan vaikuttavuus ja tulokset. Mikäli tämä saadaan aikaan muita pienemmillä resursseilla, hyvä niin. Mutta hyväksyttävää lienee se, että lisäresurssointiinkin tulee olla mahdollisuus, tätä tukee myös merkittävä osa kansalaismielipiteestä.

Laadun lisäksi käsiteremontti on tarpeen. Jotta työssäkäyvän enemmistön kannatus yhteiselle järjestelmälle voidaan säilyttää, tulee sosiaalipolitiikassa puhua entistä enemmän myönteisistä elämänmuutoksista. Riskien välttäminen ja solidaarisuus heikommalla olevia kohtaan ovat keskeisiä, mutta niiden lisäksi -ja retorisesti korostuneesti- sosiaalipolitiikalla tulee taata myönteisten siirtymien mahdollisuuksia uudenlaisessa yhteiskunnassa. Suomessa tätä keskustelua on käynyt mm. Heikki Hiilamo. Tasa-arvoisesti kaikille näitä mahdollisuuksia voidaan taata vain yhteisessä järjestelmässä. Kun samoja palveluita käyttävät kaikki, säilyy kaikilla kiinnostus niiden laadun takaamiseen ja asiaankuuluvaan resurssointiin. Tästä puolestaan hyötyvät suhteessa eniten heikoimmassa asemassa olevat.

Kun sosiaalipolitiikka kehystetään yhteiseksi asiaksi, joka takaa myönteisiä mahdollisuuksia jokaiselle, on sillä mahdollista puhutella myös korostuneesti vapauksistaan tietoisia ja niistä kiinnostuneita kansalaisia. Sosiaalipolitiikan tarkoituksena tuleekin olla korostuneesti vapauden lisääminen. Uudet riskit, mm. työssäkäyvien köyhyys ja osallisuuden mureneminen ovat tosiasiallisen vapauden esteitä ja vaativat uudenlaisia lähestymistapoja myös hyvinvointivaltiolta.

Käytännössä sosiaalisista investoinneista puhuminen voi näkyä monin tavoin. Lapsiin kohdistuvilla toimenpiteillä kuten päivähoidolla halutaan paitsi taata vanhempien mahdollisuus osallistua työelämään, myös luoda edellytyksiä hyvälle ja virikkeelliselle lapsuudelle. Suurimmat erot kun syntyvät nuorella iällä. Työttömyyden sattuessa yhteiskunta takaa uusia mahdollisuuksia kuntoutuksen ja koulutuksen muodossa, asumisen suhteen monipuolisia asuinmahdollisuuksia elämäntilanteen mukaan. Ja niin edelleen. Nopeutuvassa rakennemuutoksessa tämä vaatii korostuneesti enemmän -ei vähemmän- julkista vakuutusta, joka on kaikille yhteinen.


P.S. Lukemisen arvoista tänään: Tapio Laakson blogissa mielenkiintoista taustaa ja keskustelua Etelä-Ossetian tilanteesta, katso mm. tämä ja tämä. Olli Koski ja Pasi Ahola muistuttavat puolestaan valtionvarainministeri Kataisen mielipiteiden hiljattaisista U-käännöksistä.

Virkanimityksistä

Maailmalla tapahtuu, mutta kotimaan politiikassa puhuttavat virkanimitykset. Presidentti Halonen on kieltäytynyt hyväksymästä sisäministeriön kansliapäällikön vaihtamista. Tätä on julkisessa sanassa pidetty merkkinä siitä, että presidentti pyrkii estämään oikeistolaisen ehdokkaan valinnan ja että hänen motiivinsa olisivat nimenomaan poliittiset. Ihmeen vähälle huomiolle on jostain syystä jäänyt se mahdollisuus, että nykyinen kansliapäällikkö haluttaisiin pois nykyiseltä paikaltaan vain siksi, että hän on puoluekannaltaan sosialidemokraatti.

Politiikka ja virkanimitykset ovat mielenkiintoinen kysymys. Tuleeko poliittisten näkemysten painaa? Jos, niin missä vaiheessa ja miksi? Luonnollisesti tärkeintä on pätevyys. Mutta, valmistelun ollessa vallankäyttöä vahvimmillaan, myös viranhaltijoiden arvoilla on merkitystä. On luonnollisesti selvää, että poliittisilla päättäjillä on aina lopullinen vastuu ja he itse päättävät miten runsaasti valtaansa käyttävät. Käytännössä kuitenkin, kun erityisesti kuntapuolella poliittinen työ on osa-aikaista ja sivutoimista, on vaikeaa käyttää poliittista voimaansa, mikäli virkakoneisto on lähtökohtaisesti vastaan.

Koska tehokas vallankäyttö de facto vaatii valmistelua johon voi takuuvarmasti luottaa, tulisi pohtia mallia, jossa korkein virkamiesjohto vaihtuisi aina vallan vaihtumisen myötä -mikäli uusi vallanpitäjä näin haluaa. Tätä kautta vältettäisiin ongelma, jossa hallitukset vaihtuvat, mutta harmaat eminenssit pysyvät. Se mitä ennustettavuudessa ja jatkuvuudessa hävittäisiin, voitettaisiin linjakkuudella ja poliittisten tavoitteiden määrätietoisemmalla etenemisellä. Kun kaikki tietäisivät, että korkein johto voi myös vaihtua, voitaisiin tähänkin järjestelmään varmasti tottua. Pyrkijöitä varmasti riittäisi myös tilanteessa, jossa virat olisivat määräaikaisia.

Malli, jossa korkein virkamiesjohto olisi selkeän poliittinen, vähentäisi myös tarvetta poliittisiin läänityksiin hallinnossa. Nykyisessä mallissa kaikilla valtapuolueilla on ollut intressejä miehittää ministeriöitä ja erityisesti niiden johtopaikkoja omilla ihmisillään. Ollessaan epäselvää tämä aiheuttaa syystä pahaa verta. Pienpuolueiden vaikutusvallalle nykyjärjestelmä on myrkkyä. Paraikaa tapahtuva oikeistoaalto hallinnossa tekee maan vasemmistolle vaikeaksi hallita myös siinä vaiheessa kun luottamus vaaleissa saadaan taas takaisin. Selkeämmästä demokraattisesta kytkennästä hyötyisivät pitkällä aikavälillä poliittisten suhdanteiden vaihdellessa käytännössä kaikki.

P.S. Tänään lukemisen arvoista: Lipponen Turun Sanomissa.

Isojako

Valtionvarainministeriön budjettiesitys on pullosta ulkona ja arvioitavana. Kuntavaalien läheisyys näkyy siinä, että myös hallitusrintaman sisältä erityisesti vihreät esittävät kritiikkiä esitystä kohtaan. Pääpiirteissään esitys kuitenkin pysynee verrattain muuttumattomana eduskunnassakin. Tästä pitävät hallituksen pääpuolueet huolen - ja tuskin vihreilläkään pientä profiilinkorotusta kummempaa sanottavaa linjaan on.

Työn verotuksen keventäminen ei sinällään ole lainkaan huono linja. Se vain vaatisi rinnalleen veropohjan laajentamiseen pyrkiviä toimenpiteitä. Nyt kevennykset uhkaavat pikemminkin kasvattaa jo revenneitä tuloeroja. Omaisuuden verottamisessa oikeistohallitus ei kuitenkaan juurikaan kunnostaudu, mm. ykskaks tapahtunut 170 miljoonan kevennys metsänmyyntiveroihin osuu omistaville. Nyt kun mietitään, että 800 miljoonan tulonveronkevennys, joka kohdistuu kaikille on kallis ja suuri, niin olisi hyvä miettiä kuinka monta saajaa mahtoi kyseisellä 170 miljoonalla olla. Ei kovin montaa. "Ne lisää saa, joilla ennestään jo on."

Asiakasmaksujen korotukset syövät pienituloisilta palveluita käyttäviltä saavutettavat hyödyt, eikä suurituloisia absoluuttisesti huomattavasti enemmän suosivilla veroratkaisuilla myöskään työllistetä tehokkaasti, mutta sitä suurempi kysymys kuuluu, mitä tehdään, mikäli laskusuhdanne Suomeen päinvastaista vakuutteluista huolimatta ilmaantuukin? Taantumatilanteessa verojen nostoa tuskin haluttaisiin tehdä. Hyvänä kautena tehtävillä tuntuvilla veronkevennyksillä voidaan toki pyrkiä pitämään kasvua käynnissä, mutta tilanteessa, jossa kasvu sakkaa, vaihtoehdoiksi jää veronkevennysvarojen tultua syödyksi lähinnä palveluiden ja tulonsiirtojen leikkaus - joka puolestaan vain kärjistäisi ongelmia.

Budjettia tuleekin tarkastella osana laajempaa oikeiston projektia, jossa pyritään eroon pohjoismaisesta hyvinvointimallista, jota leimaa korostuneesti universalismi. Katainen on tehnyt omilla linjauksillaan hyvin selkeäksi sen, että sosiaalipoliittiset painotukset julkisten interventioiden osalta halutaan kohdistaa nimenomaan köyhäinhoitoon. Keskiryhmiä taas sysitään yksityisen sektorin asiakkaiksi, markkinoille. SDP:n avaukset, joissa myös keskiryhmien yhteisten palveluiden käyttöä haluttaisiin suosia, tyrmätään.

Tätä tukevat asiakasmaksujen korotus, talouspoliittinen linja, jossa kuntapalveluille ei haluta antaa niiden tarvitsemia resursseja valtion paisuvasta kassasta sekä tuki markkinaperustaisille ratkaisuille. Julkisten palveluiden kannatus ja kansalaisten luottamus niihin laskee kun palvelut resurssipulassa sakkaavat ja samalla niistä tehdään kalliimpia käyttää. Muukin olisi mahdollista, mutta se olisi markkinoistamissuunnitelmien tiellä. Vaikka absoluuttiset panostukset kuntatalouteen ovatkin suuria, on huomattava, että peruspalveluohjelman mukaan valtion panostus tulee vaalikauden loppua kohti laskemaan -ja että asiakasmaksujen korotusten aikaansaama tulovirta leikataan palveluista pois valtiolle.

Kun kuvaa täydennetään viimeaikaisilla veropuheilla, syntyy hyvä kokonaiskuva. Päällisin puolin Kataisen toukokuiset periaatelinjaukset ovat järkeviä, pääoma- ja palkkatuloista maksettavien verojen epäsuhtaa on kavennettava. Mutta mikä on tavoitetila? Ottaen huomioon tasaisesti kaikille suunnattavat verohelpotukset sekä palvelulinjaukset, voisi kuvitella kauniin paketin alla kurkkaavan tasaveron.

Tasavero tai siihen suuntaan liikkuminen, universalistisen palvelujärjestelmän murtaminen ja kuorrutuksena sosiaaliturvauudistus ilman lisärahaa, todennäköisesti rapauttamalla ansioturvaa - olemme keskellä oikeistolaista märkää unta. Kaikki tämä voidaan oikeuttaa retorisesti "kannustavuudella", "valinnanvapaudella" ja "köyhistä välittämisellä". Tässä nähdään miten tärkeää käsitteiden valtaaminen ja määritteleminen onkaan. Yhdessä vaalikaudessa koko ohjelmaa ei läpi viedä -siksi kai Vanhanen haluaa jäädä eläkkeelleen vasta 2015 alkaen.

Matias Möttölä kolumnoi valtionvihaajien rivien harvenemisesta pari viikkoa sitten Helsingin Sanomissa. Guardian Weekly puolestaan raportoi pari viikkoa sitten Uudesta-Seelannista, jossa uusliberalistinen ohjelma toteutettiin ensimmäisenä länsimaisista valtioista -ja jossa harjoitetaan tällä hetkellä vahinkojen korjaamista laajamittaisilla julkisilla interventioilla ja palveluiden palauttamisella osaksi julkisen sektorin omaa toimintaa. On ikävää, että Suomessa halutaan välttämättä tehdä kaikki samat virheet, joista muualla on jo opittu ja joita nyt kalliilla korjataan.

Budjetista bloggaa myös mm. Olli Koski

Kahmi - älä kasvata

Professori Matti Tuomalaa kannattaa kuunnella. Erot puolueiden painotuksissa alkavat käydä vuoden porvarikauden jälkeen selviksi. Samaten huomiota ansaitsee retoriikka. Kokoomus puhui vaalikampanjassaan "ylimielisestä" SDP:stä. Kataiselta itseltään ei mennyt kuin hieman runsas vuosi siihen, kun hänen mielestään hänen pääomia jo valmiiksi vauraille kasaavien ehdotustensa kritisointi ei ole keskustelua vaan kateellisuutta. Surkeaa.

Jo ennen viime viikon metsämyyntiveroyllätystä on tapahtunut. Yritysten ja maatilojen sukupolvenvaihdokset saavat tuntuvat verohelpotukset. Veroa maksetaan vain 20% perityn omaisuuden verotusarvosta. Miksi tähän pakettiin kuuluvat myös yrityksen muu varallisuus tuotannollisen omaisuuden lisäksi, on hyvä kysymys. Se, että jo viime kaudella poistettiin varallisuusvero, tai että uudet kevennykset vain jatkavat jo aloitettua sarjaa, ei oikeuta jatkamaan perusteetonta eturyhmäpolitiikkaa. Kahdesta väärästä ei tule yhtä oikeaa.

Päivähoitomaksut, kuten todettua, ovat alle 250 miljoonan kustannus. Ne kohdistuisivat erittäin tuntuvina pienten lasten työssäkäyville vanhemmille. Mutta kuten todettua, porvaripuolueet vastustavat tätä uudistusta koska se on "vastuuton" ja "jakopolitiikkaa". Ei liene tarvetta enää korostaa, että ruuan alv, joka on jo nyt valumassa hintoihin, maksaa yli kaksin verroin - ja kenet se työllistää? Tuosta-noin-vain-yllättäen ilmoitettu metsänomistajille suunnattu veroale maksaa 170 miljoonaa euroa. Kuinka monelle henkilölle tämä kohdistuu?

Kuten HSkin totesi, anteliaisuudessaan metsänmyyntiveron alennus hakee vertaistaan. Suuri panostus, muutama hassu edunsaaja eikä minkäänlaisia takuita siitä, että alennus näkyisi missään ainakaan mitä työpaikkoihin tulee. Jo nyt metsäyhtiöt ovat varoittaneet uusista supistuksista, puukaupan käymisestä riippumatta. Olli Koski kirjoittaa aiheesta jälleen asiaa. Ja kaikki yks kaks, ilman julkista keskustelua, kylmän rauhallisesti omille eturyhmille.

Hyvä kysymys on myös se, mikä milloinkin on jakopolitiikkaa ja mikä ei? Ja eikö politiikka ole, taloudellisiin suhteisiin puuttuessaan, aina jonkinasteista uudelleenjakoa? Ja voiko jaolla olla positiivisia vaikutuksia myös kasvulle? Varmasti voi - vaikka muuta näytetään väitettävän. Tämä hallitus uudelleenjakaa kansantalouden kakkua tehokkaasti omistavien hyväksi. Se ei ole tehokasta, ei työllistävää, ei taloudellisesti järkevää, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan.

Radovan Karadzic

Eräs Euroopan ja ehkä koko maailman tunnetuimmista epäillyistä sotarikollisista, Radovan Karadzic jäi eilen kiinni Belgradissa yli kymmenen vuoden piileskelyn jälkeen. Karadzic toimi Bosnian sodan aikana Bosnian serbitasavallan presidenttinä. Sodan aikana tapahtuneista ihmisoikeusrikkomuksista tunnetuin on Srebrenican joukkomurha, jossa Bosnian serbiarmeija surmasi arviolta 8000 muslimimiestä ja -poikaa Euroopan pahimmassa verilöylyssä toisen maailmansodan jälkeen. Karadzicin katsotaan toimineen presidenttinä ollessaan mm. tämän tapahtumaketjun suunnittelijana ja käynnistäjänä.

Vaikka pidätys on johtanut levottomuuksiin Belgradissa, on se hyvä uutinen suurelle osalle serbialaisia, kansainvälisestä oikeusjärjestelmästä puhumattakaan. Serbian viranomaiset ovat jo päättäneet Karadzicin luovuttamisesta Haagiin oikeudenkäyntiä varten. Yksi keskeinen este Serbian liittymiselle täysimääräiseksi osaksi eurooppalaista yhteisöä on tätä myöten poistunut. Ja vaikka kansallismielisillä on edelleen huomattavaa kannatusta, on huomattava, että "länsimielisillä" on parlamentissa enemmistö. Suuri osa serbialaisista näyttää haluavan maansa palaavan normaaliksi osaksi Eurooppaa ja jättää sotaisan menneisyyden lopultakin taakseen.

Toinen merkittävä tapaus lähiajoilta on pyrkimys asettaa Sudanin istuva presidentti Omar al-Bashir syytteeseen Darfurissa tapahtuvan kansanmurhan osalta. Mikäli syyte nostetaan, on hän ensimmäinen istuva valtionpäämies, jota vastaan tämänkaltaista oikeutta käydään. Kansainvälisen lain ja instituutioiden kehittäminen onkin tällä hetkellä luomassa omalta osaltaan merkittäviä ennakkotapauksia. Valtiollisen suvereniteetin yli voidaan tarvittaessa kävellä, ja tietyt lait ovat ohittamattomia.

Tulevaisuudessa keskeistä on kansainvälisen oikeusjärjestelmän legitimiteetin lisääminen. Epäillyt eivät ole ainoita, jotka epäilevät tuomioistuinten riippumattomuutta. Syytettyinä eivät voikaan olla vain ne sotarikolliset, jotka sattuvat kuulumaan sodan hävinneen osapuolen johtajiin. Myös sodassa voitolle jääneiden valtioiden tai ryhmien johtajien tai mahdollisten rikosten toimeenpanijoiden tulee olla samojen sääntöjen alaisia -ja joutua tarvittaessa vastuuseen teoistaan.

Pro Vapaavuori

Monien vasemmistolaisesti ajattelevien mielestä nykyhallituksessa on yksi ministeri ylitse muiden. Ja tämä ministeri ei ennakko-oletuksista poiketen löydy vihreiden ministeriryhmästä, jonka olemassaoloa tuskin huomaa, vaan Kokoomuksesta. Ei ole paljoa aikaa, kun tiedustelin eräältä kokoomuslaiselta ystävältä mihin osoitteeseen voi lähettää fanipostia siten, että asuntoministeri Vapaavuori varmasti sen lukee.

Jan Vapaavuori aloitti kautensa näkyvästi nostamalla agendalle asunnottomien asiat. Perustettiin "viisaiden ryhmä" pohtimaan asiaa. Viisaan määritelmän täyttämiseen, toisin kuin niin usein, ei tarvittu sopivaa puoluekirjaa, vaan porukkaan mahtui poliittisista toimijoista mm. ehkä Suomen parhaiten asunnottomien asioista kartalla oleva Ilkka Taipale (sd), sekä Paavo Voutilainen, jonka näkemys mm. yhteiskunnallisesta palveluntuotannosta ei välttämättä vastaa Kokoomuksen yleisesti suosimaa linjaa.

Raportti valmistui ja asia katosi julkisuudesta, mutta toisin kuin niin monesti, asia näyttää jäävän elämään taustoissa -ja sille saattaa aidosti tapahtua jotain. Dialogi-lehdessä on uskoa luova artikkeli, neljän viisaan ryhmän esitykset johtivat aitoon lisärahoitukseen. Valmista ei tällä vaalikaudella tule, mutta hyvään vauhtiin päästään, ja homman laittamisesta kunnolla liikkeelle saa ministeri Vapaavuori ottaa sulan hattuunsa.

Kauppakeskuskeskustelun ja sen nyanssit tuntevat jo kaikki, mutta mistä Vapaavuoren "muodonmuutoksessa" on kyse? Jos kyseessä ei olisi ministeri, voisi arvella hommassa olevan kyse Kokoomuksen siellä sun täällä harrastamasta kaksilla korteilla pelaamisesta. Mutta Vapaavuori kykenee aidosti vaikuttamaan asiaan. Ei ole paljoa aikaa, kun "aitona oikeistolaisena" kampanjoinut Vapaavuori oli tunnettu äärimmäisenä markkinaliberaalina. Hän vaikuttaa kuitenkin kasvaneen tehtäväänsä, näyttää kykenevän muuttamaan mielipiteitään uuden tiedon valossa, ja omaavan silmää erityisille urbaaneille ongelmille kuten asunnottomuudelle. Ei paha, itse asiassa oikein hyvä.

Pääministeri metsässä

Mukavana kesäpäivänä ei varmaankaan saisi saivarrella vakavista. Tottakai huomio pitäisi, pääministerin viestintätiimin strategian mukaisesti, kiinnittää uuteen tyylikkääseen edustusrouvaan ja "ihanaan" kesäkihlojen mahdollisuuteen. Mutta mutta. Matti Vanhasen typerien mielipiteiden sarjatuli tämän päivän Turun Sanomien haastattelussa ansaitsee muutamia kommentteja.

Haastattelu on kokonaisuudessaan suorastaan ällistyttävä. Voiko Suomen pääministeri olla aidosti niin pihalla kuin mitä jutun perusteella voisi kuvitella? Tulilinjalla on luonnollisesti oppositio ehdotuksineen. Vanhanen vastustaa päivähoitomaksujen poistoa. Hänen mukaansa on mahdotonta ajatella, että terveydenhuolto olisi maksullista tilanteessa, jossa päivähoito ei enää olisi. Hämärän peittoon kuitenkin jää, miksi peruskoulu sitten on maksutonta? Vai vastustaako Vanhanen tätä kautta maksutonta peruskoulutusta? Toimittaja jättää tämän jatkokysymyksen armollisesti tekemättä.

Sosialidemokraatteja syytetään julkisen talouden vaarantamisesta. Samaan aikaan kuitenkin Vanhanen vaatii sovitut kevennykset ylittäviä veronalennuksia -ja pitää, hallitusohjelman mukaisesti, kiinni ruuan alv-tason alentamisesta vaikkei sillä ole minkäänlaisia työllisyysvaikutuksia. Kun hän samassa haastattelussa kertoo, ettei ruuan hintaankaan voida kotimaisilla toimilla vaikuttaa, on kysyttävä, miksi valtio siinä tapauksessa haluaa heittää valtaisan määrän verotuloja ikkunasta pihalle? Niitä samoja tuloja, joiden riittävyydestä hän on huolissaan palveluiden kohdalla.

Kun Vanhasenkin mallin veroalella ilmeisesti ainakin pyritään helpottamaan palkansaajien tilannetta, niin on kysyttävä miksi hänen tapansa olisi demarien tapaa parempi tapa lisätä kansalaisten käytettävissä olevia varoja? Koska osin on kyse samasta asiasta, käteen jäävien varojen lisäämisestä. Tähän voimme pyrkiä joko lisäämällä palkasta käteen jäävää osuutta verojen jälkeen yleisillä veronalennuksilla (ja periä ne sitten pois korotettuina asiakasmaksuina palveluita käyttäviltä), tai sitten tekemällä maltillisempia veronkevennyksiä, mutta vähentämällä ihmisten arkielämässään kohtaamia menoja.

Asiakasmaksujen alennukset tulisi nähdä selkeänä vaihtoehtona laajoille tulonveronkevennyksille. Ne jättävät aivan samalla tavalla kuin veroale ihmisille enemmän rahaa käytettäväksi kulutukseen, investointeihin tai säästämiseen. Erona on ainoastaan se, että ne kohdentuvat tarkemmin heille, joiden menot ovat elämäntilanteesta johtuen suuria, ja että ne tulevat julkiselle taloudelle edullisemmaksi. Aivan samalla tavalla kuin tulonveronkevennysten vaikutukset voidaan kompensoida kunnille valtion varoista, niin voidaan tehdä asiakasmaksujen alennusten korvaamisen suhteen.

Lapsiperheiden on syytä kuunnella tarkasti kesän puheenvuoroja. SDP on uuden puheenjohtajansa johdolla esittänyt selkeää kohdennettua tulonsiirtoa työssäkäyville, tai työhön pyrkiville lasten vanhemmille. Porvaripuolueet vastustavat. Päivähoitomaksuissa on kyse myös kannustimista. Kannattaa tutustua mm. tähän valtionvarainministeriön viime vuonna julkaisemaan materiaaliin, jossa korostetaan nimenomaan päivähoitomaksujen merkitystä kannustinloukkujen aiheuttajina. Olisi muistettava, että investoinnit julkisiin palveluihin voivat myös vähentää menoja jossain toisaalla.

Vanhasen aivopimennys ei ikävä kyllä jää asiakasmaksuihin. Inflaatio-ongelmasta pääministeri pesee kätensä. Syyt ovat hänen mukaansa "ulkoisia". Osin näin varmasti onkin, mutta samalla hän unohtaa pari päivää sitten näyttävästi uutisoidun Tilastokeskuksen analyysin aiheesta. Tutkimusten mukaan jopa 60% inflaation kiihtymistä aiheuttaneista tekijöistä on kotimaista perua.

Palkkapolitiikkaankin otetaan vaisusti kantaa. Mutta mutta. Oikeistohallitus on ollut innolla arvostelemassa ay-liikettä eikä juuri hetkauttanut korvaansa työnantajien ilmoitukselle tupoista luopumisesta. Tupon myötä on heitetty yksi keskeinen inflaation, ja yleisen talouspolitiikan tehokkaan tekemisen väline, ikkunasta ulos. Jos tätä takaisin halutaan, voisi olla syytä ilmaista poliittista tahtoa hieman vahvemmin kuin pyytää työmarkkinajohtajat kanssaan Kesärantaan raparperimehulle.

Kaiken kaikkiaan ei vahvasti mene. Yksi haastattelu on pieni asia, mutta Vanhasen saavutuksia ja näkemyksiä pitemmältikin seuratessa alkaa miettiä, että on aidosti pelottavaa, miten heikoilla eväillä Suomessa voi päästä pääministeriksi asti vain olemalla Keskustan jäsen. En osaa kuvitella mitään muuta puoluetta, jossa Vanhasen kaltainen mitättömyys voisi päästä rivikansanedustajuutta pitemmälle. Seuraavat eduskuntavaalit eivät tule sekuntiakaan liian aikaisin, vaihtoa kaivataan.

Kymmenen vuoden jälkeen

Viikonloppu vierähti Utön saarella Turun ulkosaaristossa. Viiden ja puolen tunnin yhteysalusmatka Aurajoen rannasta vie kauas avomerelle kauniiseen ja karuun pieneen saareen, joka aloittelee uutta elämäänsä muutosten keskellä.

Lähdin viimeksi Utöstä kymmenen vuotta sitten. Saarella toimi vielä tuolloin Saaristomeren meripuolustusalueen rannikkolinnake. 60 varusmiehen ja parinkymmenen kantahenkilökunnan jäsenen muodostamassa miniyhteisössä vietin aikaa maaliskuun alusta lokakuun loppuun vuonna 1998. Utö oli sotilassaari, ympärivuotisia siviiliasukkaita aikoinaan suuressa kalastajayhteisössä oli jäljellä enää kymmenkunta. Kesä toi matkailijat ja purjehtijat, mutta kevättä ja syksyä vietettiin suuressa hiljaisuudessa.

"Kivi" oli kokemus. Saapuminen yli neljän tunnin miinalauttamatkan päätteeksi Gyltöstä maaliskuisessa räntäsateessa Utön betonilaituriin ja puuttomaan saareen, josta ensimmäinen näkymänä sotapojille avautuivat matalat, tasakattoiset harmaat rivitalot. Ei perkele. Totuttautuminen uuteen elämänrytmiin kävi kuitenkin nopeasti. Pyöräily sammakoita varoen "tolppaan" merivalvontaan, päivän-kaksi vanhat Helsingin Sanomat sotilaskodissa, merenselkä, jota katsella kalliolta. Koulutuksellista tai muuta tekemistä keskimäärin kahden tunnin ajan viikkoa kohti, ja tuon tekemisen vältteleminen keksimällä asiaa korjaamolle, tai sitten vain yksinkertaisesti piiloutumalla wc-tiloihin. Lomien odotus ja kuuden tunnin matka Turkuun niitä viettämään. Kömpelöt yritykset tehdä tuttavuutta saaren harvalukuisiin nuoriin naisiin.

Kymmenen vuoden jälkeen kylä näyttää samalta, mutta kaikki on toisin. Armeija marssi saarelta ulos miltei sata vuotta kylänraittia hallittuaan. Utö olisi voinut liittyä samaan vakituisesta asutuksesta tyhjentyneiden saarten joukkoon joita Turun saaristossa on lukuisia. Toisin kuitenkin kävi. Kasarmista varustettiin hotelli, sotilaskodista ravintola, vanhat rivitalot ovat erimuotoisessa majoituskäytössä, koulu säilyi oppilasmäärän lähtiessä kasvuun uusien muuttajien ansiosta.

Luonto on täällä totaalisen läsnä, jotenkin lähellä ja kaikkialla. Valtava meri, tyrskyt ja laajat niityt, jonne voi hukata itsensä. Voisiko täällä asua ja elää? Ehkä. Tosin kesähelteillä on helppo unohtaa talven myrskyt, päiviä kestävät sumut ja usvat, sekä pienten yhteisöjen varjopuolet ja mahdollinen sisäänpäinlämpeävyys. Utö kuitenkin edustaa sitä eräänlaista exitin ajatusta, vaihtoehtoista maailmaa. Sitä, mitä tuskin koskaan on, mutta jota joskus tarvitsee, ainakin mielessään.

Armeijaan ei ole ikävä, mutta matka ja kalliot antoivat ajateltavaa. Saarelta lähti 19-vuotias poika aloittamaan elämää kotoa pois muuton, opintojen, seurustelun ja ensimmäisten työpaikkojen muodossa. Kymmenen vuoden päästä palasi vielä nuori, mutta jo aikuinen mies, työssäkäyvä, avioliitossa, koulu käytynä. Ja joka jälleen lähti Utöstä kohti uudenlaista elämää, entinen elämänvaihe takana, uusi aika, johon liittyy uudella tavalla vastuunkantoa muista ihmisistä, edessä. Mutta jossa haluan silti säilyttää jotain siitä, mitä kirjailija Riku Korhonen kauniisti kuvaa, ja jollaisella mielellä kymmenen vuotta sitten Utöstä lähdin. "Kaikki on vasta alussa ja nuoli nousussa, kärjessään koettelematon teräs, viattomuutta teeskentelevä, aidosti kirkas."

Kriittistä federalismia

Euroopan Unioni poliittisena projektina tarvitsee uutta käynnistystä ja suuntaa. Irlannin ei-tulos vahvistaa näkemystä siitä, ettei nykyisenkaltainen eteneminen enää nauti kansalaisten luottamusta. Oli kansanäänestyksistä tämänkaltaisissa kysymyksissä sitten mitä mieltä tahansa, legitimiteettiongelma on ilmeinen. EU nähdään eliittivetoisena ja se on kadottanut positiivisen auransa. Euforiaa ei unioniin ole liittynyt enää pitkään aikaan.

Osin tämä johtuu EU:n arkipäiväistymisestä. Ehkä tälläkin hetkellä Irlannin äänestystuloksen merkitystä liioitellaan. EU jatkaa nykyisillä säännöillään toimintaansa. Sopimusviidakko on toki entisellään, mutta sen olosuhteissa on toimittu ennenkin, miksei siis jatkossakin? Luonnollisesti unionia kohtaan asetettuja odotuksia on vaikea toteuttaa ilman uudistuksia, jotka nyt Irlannin taholta kaadettiin. Tämä saattaa syventää legitimiteettikriisiä entisestään. Toisaalta nyt voisi olla aika käydä keskustelua instituutiotasapainon sijasta siitä, mihin unionia itse asiassa tarvitaan. Lähteä liikkeelle asioista.

Instituutiokeskustelun ylikorostuminen on vienyt tilaa poliittiselta sisältökeskustelulta. On menty ns. perse edellä puuhun. Moni Lissabonin sopimusta vastustanutkin henkilö on varmasti vakuuttunut ylikansallisen päätöksentekojärjestelmän välttämättömyydestä liittyen rajat ylittäviin ongelmiin. Nyt olisi määriteltävä entistä selkeämpi poliittinen suunta unionin toiminnalle. Kun tavoitteet ovat jollain tavalla selkeämmin määriteltyjä, on helpompi argumentoida tietynlaisten institutionaalisten järjestelyiden puolesta. Instituutiot ovat vain välineitä. Kun unionin toiminta on tällä hetkellä tavallisen kansalaisen silmissä samaan aikaan kaikkialla eikä korostuneesti missään, katoaa siltä tarkoitus. Tästä seuraa välinpitämättömyys ja keskustelun suuntautuminen toisarvoisuuksiin.

Eurovaalit pidetään ensi vuonna. Sosialidemokraattien tulisi, niin Suomessa kuin muuallakin, rakentaa oma ohjelmansa kriittisen federalismin periaatteille. Tästä asemasta kyetään luomaan mielekäs ohjelmallinen kokonaisuus. Tonttijakoakaan ei tarvitse murehtia, tilaa on. Kokoomus tuskin esittää mitään oleellista muutosta unionin toimintaan, markkinakeskeinen Eurooppa on olemassa oleva trendi. Keskustan eurooppavisio rajautuu maataloustukien kahmimiseen ja nollasummapeliin muita yhteistyöhön osallistuvia vastaan. Perussuomalaiset vastustavat, yhdessä tietyn Vasemmistoliiton osan kanssa, unionia an sich. Rakentavan kriittinen suhtautuminen unionin toimintaan loistaa poissaolollaan, korkeintaan vihreiden ns. realosiiven edustajista voisi löytyä vastaavaa ajattelua.

Lähtökohdaksi tulisi ottaa näkemys, jonka mukaan unionin kaltaiset yhteistyöjärjestelyt ovat välttämättömiä, mikäli ylipäätään haluamme vaikuttaa niihin reunaehtoihin, jotka määrittävät suomalaisen kansallisen politiikan liikkumatilaa. Toiseksi unioni on välttämätön globaalien ongelmien ratkaisemiseksi, huomionarvoisimpina ilmasto sekä köyhyys. Tästä näkökulmasta yhteistyössä mukana oleminen ja sen syventäminen siellä, missä tehokkuus sitä vaatii, ovat keskeisiä perusperiaatteita.

Federalismilla viitataan päätöksenteon demokraattisuuteen. Keskeistä on kuitenkin rajata toimivalta tarkoin. Valtio on tulevaisuudessakin vastuussa suurimmasta osasta julkisia palveluita, etuuksia, koulutusta, veropolitiikkaa jne, kuten pitääkin. Tietyistä puitteista tulee kuitenkin sopia ylikansallisella tasolla. Tämän päätöksenteon tulee olla mahdollisimman avointa, läpinäkyvää ja demokraattista. Selkein malli tähän on kaksikamarisen parlamentin rakenne, jossa edustettuna ovat jäsenvaltiot kansallisten hallitustensa kautta, sekä kansalaiset suoraan Euroopan parlamentin kautta. Kaikki EU-lainsäädäntö kulkisi molempien kautta. Tämänkaltainen instituutiorakennelma olisi nykymallia selkeämpi, ja jossa kansallinen ulottuvuus olisi kuitenkin edelleen vahvasti läsnä.

Tärkein kulma on kuitenkin kriittisyys ja sisällöllisyys. SDP:n sisarpuolueineen tulisi vahvasti politisoida vaaleja sisältöjen kautta, mieluusti yhteisellä ohjelmalla. Enää ei tule keskustella siitä, kuka ajaa kuviteltuja "kansallisia etuja" parhaiten Brysselin käytävillä, vaan siitä, millainen olisi sosialidemokraattisten periaatteiden mukaan toimiva EU ja hakea tälle poliittista kannatusta vaaleissa. Keskeisiä tavoitteita voisivat olla esimerkiksi vaatimukset sosiaalisemmasta kauppapolitiikasta, minimitasoista työehdoille sekä julkisten palveluiden tarjoamisen periaatteille unionimaissa, työmarkkinaosapuolten aseman vahvistamisesta, suhteellisen köyhyyden vähentämisestä, rahapolitiikan tavoitteista jne. Sosiaalinen Eurooppa on kauan elänyt käsite, jolle olisi annettava konkreettinen sisältö.

EU voi ansaita takaisin menetetyn legitimiteettinsä ja kyetä jälleen innostamaan ihmisiä, mikäli se onnistuu osoittamaan merkityksensä nimenomaan positiivisten oikeuksien ja vapauksien takaajana ja mahdollistajana. Sitä se tälläkin hetkellä monessa muotoa on, mutta politiikassa kovin usein on niin miltä näyttää. Tällä hetkellä unionin kuva on byrokraattinen ja elitistinen. Näinkin voidaan jatkaa, mutta tarvittavaa poliittista tukea suurten tavoitteiden saavuttamiseen ei tällä menolla tulla saavuttamaan. Yhteiskunnalliset muutokset tarvitsevat tuekseen intoa. EU:sta tulee jälleen voida innostua.

Älä tule lähelle

Ei kaikelle. Näin voidaan tiivistää usean asukasyhdistyksen keskeinen yhteiskuntapoliittinen viesti. NYT-liite tarjoaa kattavan kavalkadin helsinkiläisten kaupunginosayhdistysten arkeen. Erityisen havainnollinen on pieni tilasto kyseisten yhdistysten jäsenmääristä. Ääntä voi pitää ja nimetä itsensä koko alueen edustajaksi, vaikka yhdistys kokoaisi vain muutaman prosentin alueen asukkaista, kuten vaikkapa Kalliossa tai Oulunkylässä.

Asukas- ja kaupunginosayhdistystoiminta voisi olla parhaimmillaan, ja monessa paikassa varmasti onkin, hieno tapa osallistua oman lähiympäristön kehittämiseen. Samalla se luo uusia ystävyyssuhteita, identiteettiä paikallisyhteisöön sekä ohjaa kantamaan vastuuta lähiyhteisön ihmisistä ja paikoista. Ongelma vain on se, että liian harvan yhdistyksen toiminta keskittyy näihin hyviin asioihin, vaan keskiössä on ennen kaikkea ns. negatiivinen vaikuttaminen. Eli valittaminen, vastustaminen ja kaiken kehityksen jarruttaminen täysin riippumatta siitä, kuinka järkevä jokin hanke olisi koko kaupungin kehityksen kannalta.

Asunnottomien asuntolat ovat paras esimerkki. Töölön asukasyhdistyksen mukaan Töölö on luonnollisesti aivan väärä paikka tukiasunnoille, köyhäthän tulisi ilmeisesti asuttaa reservaatteihin jonnekin kehäteiden taakse. Viis siitä, että varmasti vähintään periaatetasolla uskotaan kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuteen, sekä siihen, että palveluita olisi hyvä saada läheltä niitä paikkoja joissa ihmiset muutenkin liikkuvat ja vielä ettei sosiaalisia ongelmia tulisi kasata samoihin paikkoihin luoden slummeja ja "paremman väen" alueita. Vastuunkanto oman pihan ulkopuolisista kuuluu liian harvan yhdistyksen perusperiaatteisiin.

Suorasta demokratiasta innostuneet ovat yleensä näkyvimpiä aktiiveja tämänkaltaisissa kollektiiveissa, ja kannattavat aktiivisesti kyseisten yhdistysten vaikutusvallan lisäämistä muodollisessa päätöksenteossa. Konsultatiivisina eliminä, mikä ettei? Mutta pohdittava on, kuka kyseisten putiikkien edusmiehet ja -naiset on valinnut ja miten, ja keitä he kuvittelevat edustavansa? Yhdistyksillä ei ole mitään virallista asemaa. Liian usein kyseessä on vuodesta toiseen sama pieni porukka, joka pyörittää omin motiivein toimintaansa pahemmin muilta kyselemättä. Lisäksi voidaan kysyä, kuinka kauan muutama ihminen saa torpata ja jarruttaa jopa satojen tuhansien ihmisten valitsemien valtuutettujen demokraattisesti tekemiä päätöksiä?

Jokaiselle kuuluu toki oikeus mielipiteeseensä, on hyvä, että järjestäydytään ja typeriä päätöksiä tulee vastustaa, mutta on aidosti pohdittava kuinka keskeistä roolia "demokratian lisäämisen" merkeissä ko. ryhmille tulee antaa? Koska ne eivät itsessään ole usein kovinkaan demokraattisia, ja niiden tavoitteiden ylevyys rajoittuu liian usein omien asuntojen arvon nostamiseen ratsastaen uljaasti "asukkaiden edulla". Mikäli nämä pro minä ja esteetön näköalani-liikkeet saisivat yksin päättää, niin kaupunkien kehittäminen ja vähäosaisemmista huolehtiminen vaikkapa asuntolapalveluita kehittämällä pysähtyisi kuin seinään.

Puolimatkan krouvi

Työvapaa eduskunnasta on puolessa välissä, viimeiset neljä kuukautta ovat kuluneet Varsinais-Suomen sosialidemokraattien palkkalistoilla. Kunnallisvaaleihin on aikaa hieman alle neljä kuukautta, listat menevät kiinni hieman yli kahden kuukauden päästä. Aikaa siis vielä on, muttei paljoa.

Kun päätin hakea nykyistä työtehtävää ja anoa vastaavasti vapaata avustajantoimesta, ajattelin sen tarjoavan aivan uudenlaisia tehtäviä ja pähkinöitä purtavaksi. Näin myös kävi. Poliittisen toiminnan haasteet, joista tässäkin blogissa on kirjoitettu aivan tarpeeksi, ovat osin samoja, mutta osin myös kovin erilaisia kun ajetaan kaksikymmentä kilometriä ulos maakuntakeskuksesta. Puolueen kannalta paikallisen tason toiminnalla on valtaisa merkitys. Työ ja jokapäiväinen läsnäolo tehdään paikallisesti. Jos homma ei pyöri kunnassa, ei puolueen hyvästä imagosta ole vastaavasti hyötyä. Tämä toimii myös toiseen suuntaan.

Maaseudun pikkupitäjiä pidetään usein Keskustan yksinomaisina läänityksinä. Ei ole harvinaista, että Keskustalla on yksinkertainen enemmistö. Tämä selittyy kuitenkin erityisesti vahvalla paikallistoiminnalla. Muillekin olisi ja on tilaa, siitä huolimatta, että vielä 2000-luvulla itsensä "väärälle listalle" nimennyt ihminen voi saada kylänraitilla valtapuolueen edustajien vihat ja uhkailut niskaansa. Kuntavaalikauden aikana kuntien väestöstä uusiutuu keskimäärin n. neljännes. Uudet muuttajat eivät läheskään aina ole sitoutuneita keskustalaisia. Havaittu tosiasia uusista, politiikasta ja vaikuttamisesta kiinnostuneista kuntalaisista on se, että heistä moni on valmis tulemaan mukaan myös mm. SDP:n riveihin, mikäli joku pyytää ja meillä on jotain mitä tarjota. Keskustan menestys perustuu pitkään riviin kasvoja ehdokaslistalla, kyseisestä porukasta on liikkuvien, lähinnä henkilöä äänestävien ihmisten muita helpompi löytää omankaltaisensa ehdokas kuin muiden kohdalta. Kun ihmisiä saadaan mukaan, tulosta myös tulee.

Suuri haaste koituu maaseudulla asuvien, uusien mukaantulleiden ihmisten täysimääräisestä integroinnista. Monet paikallisyhdistykset ovat pieniä ja kokoontuvat harvoin. Uusi aktiivinen ihminen voi turhautua ja kokea ettei mitään tapahdu. Tämän keikan jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä, että piiritason toiminnan tarkoituksena on vaalityön organisoinnin lisäksi oltava sisällöllisten verkostojen perustaminen ja pyörittäminen aluetasolla. Tätä kautta voidaan tarjota vaikuttamisväyliä myös sellaisille uusille aktiiveille, jotka eivät asu keskuskaupungeissa. Samalla voidaan lisätä puolueen sisällöntuotantoa, "saada jotain aikaan." Tätä kautta saataisiin mukaan myös niiden ihmisten panos, jotka eivät ole kiinnostuneita kunnallispolitiikasta. Verkostoitumisen ja tutustumisen merkitystä motivaattorina ei saa vähätellä.

Neljän kuukauden aikana olen kiertänyt varsin tarkkaan läpi Varsinais-Suomen. Reissuun on mahtunut mm. elämäni ensimmäinen maatalousnäyttely Oripäässä, keskustelu, jossa kummastelin Vasemmistoliiton vahvaa kannatusta verrattuna sosialidemokraatteihin eräällä alueella saaden vastaukseksi "kansalaissodan" (en pyytänyt tarkennuksia), matka kahden lossin taakse Korppooseen värväämään ehdokasta, Taivassalon kesätapahtuma Silakrysäys, jossa mieleen jäi vanhan kokoomusveteraanin tokaisu "Perkele! Kolmekymmentä rysäystä olen käynyt ja ensimmäinen kerta ikinä kun täällä nähdään demareita!" jne. Punaisten Reilu Suomi-ilmapallojen puhaltaminen ja solmiminen sekä katoksen kokoaminen käy jo rutiinilla, leiri irtautuu vauhdilla jos tarve vaatii.

Mutta; erilaista, hauskaa, opettavaista. Ihmisten kanssa olemista, uusia tuttavuuksia, ajelua kesänvihreissä maisemissa. Tutustumista uusiin mahtaviin tyyppeihin, jotka näkevät valtavasti palkatonta vaivaa yhteisen hyvän eteen.

Kesäkirjoja

Vaikkei mitään varsinaista lomaa olisikaan, voi kesällä silti hieman karsia menojaan ja syventyä muuta vuotta paremmin kirjoihin. Allekirjoittaneen kesään aurinkoisella kalliolla tai nurmikolla löhöäminen ja lueskelu kuuluvat elimellisenä osana. Hiekkarannalle ei talven jäljiltä valkoista vararengastaan kehtaa mennä esittelemään, mutta aina löytyy jokin kallionkolo. Tähän tarjoutuu oivalliset mahdollisuudet niin Vuosaaressa kuin Turun Uittamollakin.

Kesän mainitsemisen arvoista saalista ovat olleet muutamat teokset, jotka ovat jääneet mieleen. Kotimaisista kirjoista luettavana ovat olleet Riikka Pulkkisen Raja, Bo Carpelanin Kesän varjot sekä Jarkko Tontin Luokkakokous, mutta ylivoimaiseksi suosikiksi nousee Arto Salmisen Kalavale - kansalliseepos. Kalavale on raainta suomalaista yhteiskuntakritiikkiä vähään aikaan. Tosi-tv-sarja Auschwitzissa toisen polven syrjäytyneiden liha palaa päävoittoa hakiessa, Nelonen ja Ilta-Sanomat markkinoivat, kohuja synnytetään, kaikki varastavat ja käyttävät toisiaan hyväksi. Vilkaisu tv-ohjelmatarjontaan ja keltaiseen lehdistöön osoittaa, että Salmisen maailma hieman siistittynä on jo täällä.

Yhteiskuntakritiikkiä tarjoilevat myös venäläinen Viktor Jerofejev ja ukrainalainen Andrei Kurkov. Kurkov tarjoilee näköalan korruptoituneeseen ja harmaaseen post-sosialistiseen yhteiskuntaan teoksessaan Kuolema ja pingviini. Lakonisen ilmeettömän kerronnan ohessa esiin piirtyy maailma, jossa asiat tapahtuvat ja päätökset tehdään tavallisten kansalaisten ulottumattomissa, elämä on pienistä vodkanhuuruisista ilonhetkistä huolimatta apaattista ja ankeaa, Yhdysvaltain dollarit avaavat portit mihin tahansa ja jossa ihmishenki on halpa ja selviytyminen suhdanteiden varassa. Sympaattinen on ainoastaan päähenkilön lemmikkipingviini, joka sekin pelastuu vain rahalla ostetun lapsen sydämen ansiosta.

Viktor Jerofejevin Hyvä Stalin on puolestaan tyylikäs satiiri Venäjän historiasta ja nykypäivästä, joka kulkee rinnan kauniin isä-poika-suhteen kehittymisen kuvauksen kanssa. Stalin on venäläinen kansallissankari, kaikissa venäläisissä vaikuttajissa asuu Jerofejevin mukaan Stalin. Venäjä on tuomittu jonkinasteiseen autokratiaan, mutta haluavatko ihmiset edes muuta? Lapsi kohtaa politiikan diplomaatti-isän kanssa ulkomailla: "Istumme kaikessa rauhassa kahvilassa. Juon kaakaota. Äkkiä - skandaali. Jotkut sympaattiset ihmiset, jotka istuvat perheenä samassa kahvilassa, vaativat isäntää ajamaan meidän ulos vain siksi, että olemme tulleet Moskovasta: - Ne ovat neuvostomurhaajia! --- En saanut edes juoda kaakaotani loppuun. - Isä, kenet me olemme tappaneet? kysyin kadulla."

Faktapuolen kirjoista ehdottomaan aateliin nousee Mark Leonardin uutuus What does China think? Mark Leonard on vaikutusvaltainen nuorehko akateemikko, jolla on merkittävää taustaa eurooppalaisissa think tankeissa. Hänen tuore pamflettinsa käsittelee mielenkiintoisella tavalla kiinalaisen politiikan kehitystä ja esittää näkemyksen, jonka mukaan kiinalainen käsitys "aidatusta maailmasta" nousee haastamaan länsimaisen liberaalin demokratian ja "litteän maailman" globalisaation ymmärtämisen muotona. Tässä maailmassa kansallisvaltiot ovat keskeisiä toimijoita, taloutta säädellään ja USA:n hegemonista asemaa murennetaan. Ajattelemisen arvoista aineistoa.

Hyviä vinkkejä ja lukukokemuksia otetaan vastaan, jätä ehdotus kommenttikenttään! Vapaapäivää odottamassa lojuvat David Heldin Global Covenant - The Social Democratic Alternative to the Washington Consensus sekä Umayya Abu-Hannan Sinut. Mutta vielä on kesää jäljellä ja sivuja luettavana.

Yhteisiä paikkoja kaikenikäisille

Nuorehkoista lapsiperheellisistä moni kokee jäävänsä yhteiskunnassa kovin yksin. Vaikka palvelujärjestelmä tukee vanhemmuudessa, ei koko kylä kasvattaa -ajatus monissa kaupungeissa toteudu. Sille olisi kuitenkin tarvetta.

Yhteisöllisempien asumismuotojen lisääminen tukisi niin lasten kasvua kuin vanhempien jaksamista. Ratkaisua voisi hakea kaupunkisuunnittelusta ja asuntopolitiikasta. Tällä voitaisiin tarkoittaa sellaista kaavoitusta, jonka keskelle suunnitellaan ihmisten yhteisiä paikkoja, ei-kaupallisia tiloja, jossa voi vain viettää aikaansa.

Ankeista kerrostalopihoista tulisi päästä viihtyisämpiin yhteisiin pihoihin, joiden lisäksi voitaisiin suosia yhteisiä tiloja kerrostaloissa, esimerkiksi kerroskeittiöitä oman keittiön lisäksi. Palvelutalokonseptia yhden luukun palvelupisteen ominaisuudessa voisi laajentaa vanhuksista myös nuorempiin.

Lapsiperheiden kohdalla voisi koota neuvolapalvelut, jumpat, keskustelukerhot ym. eräänlaisiin perheiden palvelukeskuksiin. Tätä kautta samassa tilanteessa olevia voisi tavata helpommin ja useammin. Samalla voitaisiin lisätä aikuiskontaktien määrää niin lasten kuin vanhempien kohdalla. Vanhemmat tarvitsevat myös niitä asioita ja keskusteluita, jotka eivät liity sataprosenttisesti arjen pyörittämiseen.

Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 24.6.2008

Perussuomalaiset

Suomen puoluekentässä on tällä hetkellä kaksi mielenkiintoista puoluetta. Toinen on johtajansa uudistanut SDP, joka pyrkii eduskuntavaalien täystyrmäyksen jäljiltä uuteen alkuun. Toinen puolestaan on viime aikoina kannatustaan nopeasti nostanut perussuomalaiset, joka näyttää vakiinnuttavan kannatuksensa 5%:n yläpuolelle ja on YLEn mittausten mukaan Suomen kuudenneksi suurin puolue, kristillisten ja hallituspuolue RKP:n yläpuolella.

Mitä perussuomalaisten nousu tarkoittaa ja miten se vaikuttaa suomalaiseen poliittiseen todellisuuteen? Lähin vastine kyseiselle puolueelle löytyy Norjasta, jossa Fremskrittspartiet on sosialidemokraattien jälkeen parlamentin toiseksi suurin puolue. Puolueen linja perustuu ennen muuta maahanmuuttajakriittisyydelle ja julkisten menojen lisäämisvaatimuksille aidon populistiseen tyyliin. Kuten Suomen-vastineensa, myös FrP on karismaattisen vetäjän luomus. Carl I. Hagen toimi puheenjohtajana vuosina 1978-2006, jolloin puolue vaihtoi puheenjohtajansa. Kaikki odottivat kannatuksen romahtamista. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Hallitusvastuussa puolue ei ole ollut.

Norjassa Fremskrittspartiet söi oikeiston kannatusta, erityisesti sikäläistä kokoomusta Höyrea, ja vasemmistopuolueet keskustalla vahvistettuna kykenivät viime vaaleissa saavuttamaan enemmistön ja muodostamaan punavihreän hallituksen. Mutta käykö näin Suomessa? Tuskin. Perussuomalaisten suurin kannatuspotentiaali löytyy politiikkaan pettyneistä sekä niistä ihmisistä, jotka kokevat jäävänsä jalkoihin etenevän globalisaation ja kansainvälistymisen myötä. Nämä ihmiset, jos yleensä äänestävät, äänestävät useimmiten vasemmistopuolueita. Maaseudun kapinalliset taas eivät ole kokoomuslaisia hekään, vaan keskustalaisia.

Kunnallisvaaleissa perussuomalaisten kannatus on ollut heikkoa, koska organisaatio on ollut ja on edelleen heikko. Timo Soinia voi äänestää vain Espoossa, muualla maassa listat ovat joko olleet tyhjiä tai sitten niiltä on löytynyt henkilöitä, jotka eivät ole lähipiirissään juuri luottamusta herättäneet. Tämä tilanne saattaa kuitenkin olla pikku hiljaa muuttumassa. Vaikka listat ovatkin koostumukseltaan vieläkin varsin erikoisten tyyppien yhdistelmiä, niitä kuitenkin on ja niille alkaa löytyä paneelikeskustelukelpoisia vetureita myös puheenjohtajan paikkakunnan ulkopuolelta.

Tony Halmeen pudottua eduskunnasta monelta jäi huomaamatta se, etteivät perussuomalaiset olleet kaukana paikasta Helsingissä nytkään. Mutta toisin kuin 2003, vuonna 2007 ei äänestetty henkilö Halmetta, vaan ennen muuta puoluetta. Listan kärjessä, tosin valitsematta jääneenä, oli Helsingin yliopistolla tutkijana työskentelevä tohtori, aggressiivisena islam- ja maahanmuuttokriitikkona tietyissä piireissä tunnettu Jussi Halla-aho, joka sai yli 2000 ääntä. Huomionarvoista on se, ettei Halla-aho ole ainakaan vielä yleisesti tunnettu henkilö eikä perussuomalaisen populistin arkkityyppi. Silti hänen äänisaaliinsa oli huomattava ja lista miltei kantoi hänet eduskuntaan.

Perussuomalaisten tulevaisuuden kehitys on erityisen mielenkiintoinen. Timo Soini on nyt puolueen kiistaton yksinvaltias, mutta taustalla tapahtuu. Ovatko perintöprinssit, naisiahan puolueessa ei ole, maaseudun vennamolaisen perinteen jatkajia, jotka elävät ennen muuta köyhän asian ajamisesta, vai ottaako puolueen aikanaan haltuunsa vielä pieni, mutta aktiivinen kansallismielisten joukko, jolta on toistaiseksi puuttunut uskottava poliittinen kanava ja jotka nyt alkavat löytää perussuomalaiset sen osoittautuessa potentiaaliseksi väyläksi. Ja mitä tuolloin tapahtuu, niin puolueen politiikalle, toimintatavoille kuin kannatuksellekin?

Perusanalyysi onkin se, että mikäli SDP ei onnistu löytämään hieman hakusessa olevaa otettaan rakennemuutoksen kynsissä painiviin duunareihin sekä politiikkaan pettyneisiin kansalaisiin, eikä onnistu käsittelemään onnistuneesti koko ajan tärkeämmäksi nousevaa kysymystä maahanmuuttajien integroitumisesta on olemassa riski, että perussuomalaiset nousevat aidosti merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. Mikäli samaan aikaan Kokoomuksen vetovoima ei oleellisesti pienene, tullaan tilanteeseen, jossa perussuomalaisten kannatuksen kasvu betonoi ruiskukkapuolueen pysyvästi Suomen suurimmaksi puolueeksi. Soini ja hänen porukkansa onkin otettava vakavasti.

Juhannusta!

Tänä vuonna jussia juhlitaan Ruokolahden maisemissa ystävien kanssa. Hyvää ruokaa, ranta, sauna, sopivasti olutta ja hauskaa seuraa, muuta ei hienoon kesän juhlaan tarvita. Iloista juhannusta kaikille!

Hyökkäys on paras puolustus

Keskustan puoluekokous käynnistyi eilen Joensuussa vaalirahakeskustelun sävyttämänä. Jo hetken horjuvalta näyttänyt puoluesihteeri Jarmo Korhosen istuin sai kuitenkin voimakasta tukea jo aamupäivällä, kun puolueen puheenjohtaja valitsi strategiakseen Keskustan yhtenäisyyteen vetoamisen.

Vanhanen olisi myös voinut valita toisin. Tunnustamalla tehdyt virheet uhraamalla hämäriin puuhiin erikoistuneen puoluesihteerinsä vaikkapa toteamalla, että kohulla on alkulähteensä ja selkeä syynsä. Tämä syy on eittämättä Jarmo Korhonen. Tätä pöydän puhdistusta ei kuitenkaan nähty jonka vuoksi Korhonen jatkanee tehtävässään myös tämän päivän jälkeen. Tämä jättänee myös pysyvän arven keskustajohdon sekä vaalirahoituskeskustelua jatkaneiden tahojen välille.

Hyökkäysstrategiaan kuului paitsi "etelän median" syytteleminen, myös omien sotkujen sekä elinkeinoelämän rahoituksen rinnastaminen ammattiyhdistysliikkeen antamaan rahoitukseen. Samalla esitettiin suoraan sanoen törkeitä valheita oman rahoituksen mitättömyydestä suhteessa kilpailijoihin. Tämän voi kuka tahansa tarkistaa lehtien kansista minkä tahansa vaalin aikana. Jokaikisen maakuntalehtien vaalienalusajan kannet käyvät sinivihreästä tapetista milloin vain.

Mutta onko ay-liikkeen vaalituki todellakin rinnastettavissa Sukari & co -osastoon? Toisessa on kyse jopa satojen tuhansien ihmisten muodostamien järjestöjen, joilla on demokraattisesti valittu johto ja joiden tavoitteet ovat hyvin yleisyhteiskunnallisia, antamasta tuesta, toisessa taas yksittäisten vahvojen ja varakkaiden yksilöiden antamasta huomattavan suuresta tuesta, jolla on suora yhteys kyseisten henkilöiden omiin liiketoimiin? Onko tämä oikeasti sama asia? Sinälläänhän vaalirahaa saa antaa ja lienee luonnollista, että sitä myös annetaan. Kysymykset syntyvät riippuvaisuussuhteista sekä lakien rikkomisesta mallia Kalli.

Eräs sivujuonne kuviossa on se, että porvarien sotkeutuessa vaalirahasuohon näkyy kansalaisten luottamuksen pettäminen nimenomaan vasemmiston kannatuksessa. SDP:n suosio on notkahtanut keskustelua käytäessä. Vaalirahoituskeskustelu ei asiaa hyvin yleisellä tasolla seuraavien ihmisten mielissä yhdisty mihinkään puolueeseen, vaan puoluepolitiikkaan yleensä. Nämä kyseiset ihmiset ovat usein perinteisesti vasemmistopuolueita äänestäneitä. "Kaikki ne ovat samanlaisia roistoja" voi olla tuttu sananparsi eri puolilla maata. Vahvat pitävät aina huolen itsestään ja omista eduistaan. Pitää paikkansa tälläkin kertaa ja oikeisto varmasti äänensä saa -kaikesta huolimatta.

Keskustelu on silti käytävä ja pyykki pestävä. On kuitenkin sääli, että tehokkaimmat keinot muuttaa Suomen korruptiolle ja epäselvyyksille erittäin altista vaalijärjestelmää ovat poliittisesti mahdottomia. Pitkien listojen järjestelmää pidetään meillä epädemokraattisena. Sehän onkin käytössä muunnelluissa muodoissa mm. sellaisissa diktatuureissa kuin Ruotsi, Norja ja Hollanti. Nykyinen henkilökeskeinen vaalijärjestelmä on aivan liian hyvä bisnes tai hyödyttää niin korostuneesti tiettyjä vaikutusvaltaisia tahoja, jotta sen kannatus päästettäisiin julkisessa keskustelussa rapautumaan. Aina riittää leimakirveen heiluttelijoita sekä poliittisten pisteiden keräilijöitä.