Free Burma

Mielenosoitukset Burmassa ovat laantuneet ainakin toistaiseksi. Epälukuinen määrä ihmisiä on kuollut, mutta vähintään satojen kerrotaan olevan kateissa ja jopa kymmenen tuhannen pidätettynä. Osa heistä on todennäköisesti saanut surmansa armeijan avattua tulen mielenosoittajia vastaan, osa taas kyyditetty kaupungeista vankeuteen. Hallitus hallitsee pelolla, Rangoonin öisen ulkonaliikkumiskiellon aikana ihmisiä viedään kotoaan.

Sotilasdiktatuurin häikäilemätön voimankäyttö hätkähdyttää, samoin kuin maailman voimattomuus. Kansainvälisestä paineesta ja huomattavasta mediahuomiosta huolimatta juntta kykeni murskaamaan mielenosoitukset ja ainakin toistaiseksi katkaisemaan siivet demokratialta. Länsimaiden painostus ei tuota tulosta, Burman naapureita tarvitaan mukaan.

Burma on ollut sotilasdiktatuurin hallitsema maa vuodesta 1962 lähtien. Teoriassa rikas maa on köyhtynyt, korruption ja väkivallan leimaama. Väkivaltaa on käytetty paitsi oppositiota, myös vähemmistökansallisuuksia kohtaan. Demokratialiike murskattiin verisesti vuonna 1988. Vuoden 1990 vaaleissa oppositiojohtaja Aung San Suu Kyin puolue voitti vaalit, mutta juntta ei ollut valmis luopumaan vallasta. Vaalien tulos mitätöitiin ja Nobel-voittajaksi sittemmin noussut Suu Kyi joutui kotiarestiin -joka jatkuu tänä päivänä.

EU:n ja USA:n olisi tehtävä parhaansa saadakseen erityisesti ASEAN-maat ja Kiinan mukaan painostamaan Burman junttaa. Sotilasdiktatuurin harvat ystävät tulevat näistä maista. Maa on rikas raaka-aineista ja kiinalaiset hamuavat sotilastukikohtia maan alueelta. Kuitenkin kasvava epävakaus, huumekauppa -sekä lähestyvät olympialaiset saattaisivat luoda tilanteen, jossa määrätietoinen länsimainen diplomatia saattaisi löytää väyliä vakuuttaa kiinalaiset siitä, että juntan tukemisen aika on ohi.

Allenden murha häivytti nopeasti venäläisten Böömiin tunkeutumisen muiston, Bangladeshin verilöyly painoi alleen Allenden, Siinain erämaasota vaiensi Bangladeshin itkun, Kambodzan verenvuodatus uitti unholaan Siinain, ja niin edespäin, ja niin edespäin, aina kaikkien ja kaiken täydelliseen unohdukseen asti.

Näin ajattelemisen arvoisesti kirjoitti aikoinaan Milan Kundera. Myös Burmaa uhkaa sama kohtalo. Maailman huomio on nyt kaakkois-Aasiassa. Uutisvuon tyrehtyessä maailman tv-kamerat poistuvat kuitenkin nopeasti uuteen sotaan, dokumentoimaan uusia kauheuksia vaikka vanhat jäävät liian usein olemaan. Burmaa ei saa unohtaa.

Hoitajapalkoista

Sinilevähallitus on ollut vallassa puoli vuotta ja ensimmäinen välikysymys tekee tuloaan. Hoitajapalkka-asia on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Tehy mainostaa tänään näkyvästi lehdissä. Hesarin koko sivun ilmoitus kysyy hyvän kysymyksen, kolmekymmentä euroa -tämäkö on paljon uhottu "historiallinen kädenojennus" hoitajille?

Kataista ei käy kateeksi. Kokoomuksessa oli varmasti tiedossa, ettei tupoa tule, niin pian vaalien jälkeen työnantajat kyseisen seikan ilmoittivat. Minkäänlaista yritystä tupon aikaansaamiseen ei sitäkään nähty. Keskitetty ratkaisu olisi tehnyt erityisesti suhteellisen aseman parantamiseen liittyvän tavoitteen saavuttamisesta taloudellisesti kestävällä tavalla jonkin verran realistisemman. Jos ja kun Katainen tilanteen tiesi, jää kaksi vaihtoehtoa. Joko hän antoi vaaleissa lupauksia joiden lunastamisen hän tiesi jo alunperinkin tuskin onnistuvan, tai sitten hän ei ymmärtänyt mitä on tekemässä. Oli sitten kyseessä kumpi vaihtoehto tahansa, ei hyvää kerro, että näillä eväillä istutaan Suomen valtionvarainministerinä.

Sinällään kautta linjan korkeampi palkankorotuslinja on monessa suhteessa perusteltu. Palkkojen osuus Suomen kansantulosta on laskenut jo pitkään ja suuri osa korotuksista valuu julkisen sektorin laariin verotulojen muodossa, loppukin jää hyödyttämään pääasiassa kotimaista kulutusta -työllistäen tätä kautta ihmisiä. Palkkatasa-arvon edistäminen jää kuitenkin puolitiehen. Luvattu tasa-arvoerä tarkoittaa n. 0,8 % korotusta kuntien palkkoihin. Vertailun vuoksi voidaan todeta, että edellisen tupo-ratkaisun yhteydessä kuntien työntekijät saivat 3,9 %:n ylimääräisen korotuksen tupossa sovitun lisäksi. Siis paljon uhoa - vähän katetta puheille.

Toisen kysymyksen tuo kuntatalous. On olemassa kuntia, jotka kestävät kyllä jo tulevat korotukset ja jotka ovat jo nyt maksaneet ylimääräistä saadakseen hoitajatyövoimaa. Ja sitten on niitä, jotka eivät kestä. Valtio pettää kunnat, mikäli korotuksien kattamiseen ei löydy riittävästi rahaa. Vastuu kuuluu vaalilupausten seurauksena luonnollisesti hallitukselle. Seurauksena virkojen täyttämättä jättämisiä, lomautuksia, investointien lykkäämistä... Sinällään tämä voi olla tehokas keino kannustaa kuntaliitoksiin, joskin varsin julma sellainen.

Kaikki tietävät, ettei tavoitteen saavuttaminen ole helppoa ja yritys sinällään on kunnioitettavaa. Puheet ovat kuitenkin tekoihin nähden olleet komeita. Murheellisinta kuitenkin kaikista on Kokoomuksen ja Kataisen kiertely. "Ei ole luvattu"on Katainen todennut useaan kertaan. Iltalehden 500 euron kampanja on mikä on, mutta Katainen on ottanut aiheeseen itsekin kantaa niiltä osin, mikä koskee yleisen linjan ylimenevää osaa. 150 miljoonaa vuodessa, 600 miljoonaa vaalikaudessa on tästä alle puolet. Tämän lupauksen hän on kiistänyt mm. kuntamarkkinoiden paneelissa. Se kuitenkin löytyy Kokoomuksen nettisivuilta Kataisen omista kirjoituksista. Keskusta ja vihreät eivät nekään anna hallituskumppanilleen taustatukea, tosin erityisesti vihreiltä vaikuttaa puuttuvan kapasiteetti käsitellä tämänkaltaisia kysymyksiä.

Mikä auttaisi? Helppoa vastausta ei ole oppositiollakaan ja on selvää, että aikaa kuluu. On helppo vaatia vain lisää rahaa, joskin sitäkin tarvitaan. Demarivetoinen hallitus olisi todennäköisesti ponnistellut huomattavasti kovemmin kuin porvarihallitus saadakseen aikaan keskitetyn ratkaisun. Tämän puitteissa tasa-arvoistavien ratkaisujen aikaansaaminen, jotka demaritkin lupasivat, olisi ollut nykyistä viidakkoa helpompaa. Joka tapauksessa hoitoala on korotuksensa ansainnut ja hallituksen on luomassaan tilanteessa tultava esitettyä enemmän vastaan.

Kampanja

Ota osaa torstaina. Via ja via.

Kaikki samassa veneessä -muttei airoissa

Vanha neuvostovitsi kertoi venäläisen eläinjalostuksen riemuvoitosta, kirahvin ja lehmän risteytyksestä, joka söi naapurin laitumelta, mutta lypsi omalla puolella aitaa. Turun seudulla tämä huumori on viety käytäntöön asti.

Varsinais-Suomi on hitaan alun jälkeen lähtenyt reippaasti liikkelle kuntauudistuksessa. Turkua uhkaa kuitenkin, vastoin tarkoitusta, yksin jääminen. Perusteeksi annetaan usein kaupungin heikko taloustilanne, joka toki on todellisuutta. Syinä on kuitenkin muutakin kuin Turussa tehdyt paikallispoliittiset ratkaisut. Joku voisi puhua vapaamatkustelusta.

Otetaan konkreettinen esimerkki. Turku saa opetus- ja kulttuuritoimialalle huomattavia valtionosuuksia, kaupungin verkkosivujen mukaan kaikkiaan 89 miljoonaa euroa vuodelle 2007. Tämä ei kuitenkaan kata kaikkia kustannuksia, vaan kaupunki panostaa ko. palveluihin myös omaa rahaa. Kun otetaan huomioon, että raha on poissa jostain muualta ja huomattava osa oppilaitosten opiskelijoista tulee Turun ulkopuolelta, muuttuu tilanne mielenkiintoiseksi.

Lukiokoulutukseen kuluu valtionosuuden ylitse hieman yli 800 000 euroa vuodessa. Opiskelijoista Turun ulkopuolelta tulee miltei kolmannes (27%). Heistä aiheutuu arviolta neljännesmiljoonan kulut -turkulaisille veronmaksajille. Lähistöllä on kuntia, kuten Piikkiö, joissa omaa lukiokoulutusta ei edes tarjota.

Kustannuksiltaan merkittävämpää on ammatillinen koulutus. Tähän palaa vuosittain valtionosuuksien päälle yli viisi miljoonaa euroa. Myös täällä lähikuntien osuus opiskelijoista on kolmanneksen luokkaa. Toisin sanoen turkulaiset rahoittavat ympäryskuntalaisten palveluita kyseisellä toimialalla miljoonan yli kipuavalla summalla joka vuosi.

On selvää, ettei tulontasaus ole ainoa eikä edes välttämättä merkittävin syy ajaa liitoksia keskuskaupunkiin, vaan muitakin perusteita, käytännössä hyötyjä, liittymiselle tulee löytyä. Kuitenkaan kyseistä keskustelua ei voida jättää käymättä. Mikäli vastuun tasa-arvoisempi jako ei toteudu liitoksin, olisi alettava keskustella niiden tasaamisesta muilla tavoin.

Kirjoitus julkaistu Turun sosialidemokraattien verkkokolumnina ja mielipidekirjoituksena Turun Sanomissa 13.10.2007.

Meidänlaisemme tai meitä vastaan

Postilaatikosta kolahti aamulla Hesarin välissä jokaperjantainen NYT-liite. Kannessa komeili tuttu kaveri, Keskustanuorten puheenjohtaja ja Suomen nuorin kansanedustaja Tuomo Puumala. Sisäsivuilta löytyy kolmesivuinen juttu, jossa NYTin "nuorekas" toimittaja vain vaivoin kykenee verhoamaan ylenkatseensa huumoriin.

NYT-liitteen Puumala-jutussa on puolensakin, siinä on hauskoja pätkiä ja se kiinnittää aivan oikein huomiota nuorten marginaaliseen asemaan politiikassa, mutta päällimmäiseksi jää jälleen kerran hapan maku. Vaikkei mitään sanota aivan suoraan, käy ilmi, että on olemassa vain yksi oikea tapa olla nuori aikaansa seuraava aikuinen ja sen tavan määrittelevät Punavuoressa asuvat freelance-journalisti-taiteilijat, jotka dominoivat keskeisiä "nuorten aikuisten" medioita City-lehdestä Voiman ja Imagen kautta NYTiin. Kaikki, ketkä näistä Helsinginniemen herttuoista joko mielipiteiltään, ulkonäöltään tai poliittisilta aatteiltaan poikkeavat, ovat joko sukupolvensa pettureita tai sitten vain muuten naurettavia.

Jutun clue kulkee siinä, että Tuomo Puumala näyttää ikäistään vanhemmalta ja ettei hän ole nuorekas. Pitää paikkansa, mutta so what? Samalla hänen tarjoamilleen motiiveilleen olla mukana politiikassa hieman naureskellaan. Tosin mikäli ne tulisivat muodikkaasti pukeutuvan ja poliittisesti oikeaoppisen helsinkiläisedustajan suusta, niitä todennäköisesti ihasteltaisiin maanläheisinä ja aitoina.

Kysymys kuuluu, miksi Tuomo Puumalan pitäisi miellyttää helsinkiläisiä vanhempiensa rahoilla punaviiniä litkiviä, individualismissaan ja omassa erinomaisuudessaan rypeviä vihreitä tai kokoomuslaisia? Puumala sai Keski-Pohjanmaan vaalipiiristä 7335 ääntä, ja eiköhän niiden joukossa ollut myös huomattava määrä nuoriakin. He ovat siis ilmeisesti vain sokeita ja tyhmiä äänestäessään "autokauppiaan oloista kaveria" eivätkä "fruittareita ja gootteja", kuten toimittaja Valtteri Väkevä vaatii.

Itse olen varmasti monissa asioissa poliittisesti lähempänä punavihreää joukkoa kuin Puumalaa. Silti minua on kauan sapettanut se massiivinen ylimielisyys, jolla osa kyseisestä porukasta tarkastelee maailmaa. Tyypit joiden omat saavutukset rajoittuvat roikkuviin valtiotieteen opintoihin sekä naamavippiin johonkin "sukupolvemme Tulenkantajat" -kokoavaan kapakkaan, josta kukaan ei ole Töölön ulkopuolella kuullutkaan, suhtautuvat liian usein masentavan ahdasmielisesti ja suorastaan rasistisesti jo pelkällä ulkonäöllään itsestään poikkeaviin ihmisiin. Ja kuvittelevat, että heidän elämänsä ongelmat tai oman identiteettinsä rakentamisessa kohtaamansa haasteet ovat ainoita oikeita nuoren sukupolven ongelmia. Eikä tämä ole vain Aikaisin Kaljuuntuneiden Poliittisten Broilerien Solidaarisuusrintaman havainto ja "älähdys kalikan kalahtaessa".

Toimittaja Väkevä kirjoittaa "systeemin olevan mätä", mikäli vain "valmiiksi vanhat" nuoret nousevat eduskuntaan. Juu ja ei. Tottakai olen itse tavoitteesta samaa mieltä, olisin itse halunnut nähdä vaikkapa Iisakki Kiemungin tapaisen kaverin demariryhmässä. Kaukana se ei ollut nytkään, ensi kerralla toivottavasti totta. Voisiko kuitenkin olla myös niin, ettei moni nuori ole valtteriväkevien kanssa samaa mieltä siitä, millainen on oikea äänestysvalinta ja kuka on oikea henkilö heitä edustamaan? Ymmärrän, että tätä voi olla tiedostavasta norsunluutornista varsin vaikea hahmottaa. Mutta kannattaa silti kokeilla, vaikka sitten "tutkivan journalismin" hengessä.

Kirjoitus julkaistu lyhennettynä NYT-liitteessä 5.10.2007

Koulujen eriytymisestä

Pisa-tutkimustulokset päättivät ainakin hetkeksi vuosikausia jatkuneen ideologisen hyökkäyksen peruskoulua vastaan. EVAlaisen retoriikan mukaan "keskinkertaisia, aloitekyvyttömiä mitättömyyksiä" tuottava peruskoulu arvioitiin tuloksiltaan maailman parhaaksi. Suomessa on paitsi vähän huonosti pärjääviä oppilaita, myös täysin vertailukelpoinen määrä "huippuja". Peruskoulun perusidea on terve ja toimii.

Hyvistä tuloksista huolimatta suomalaista koulua kohtaavat haasteet. Koulu ei nykyisellään kasvata yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Lisäksi lähikouluperiaatteen rapautuminen sekä alueellinen segregaatio aiheuttavat ongelmia. Sinällään kannatettavaa valinnanvapauden lisäämistä halutaan toteuttaa väärällä tavalla. Tästä seuraa monia ongelmia.

Hyvä koulu on alueellinen kilpailutekijä. Suomestakin löytyy hälyttäviä esimerkkejä oppimistulosten ja alueen välisestä yhteydestä. Työttömyys, vähätuloisuus ja maahanmuuttajien keskittyminen vain tietyille alueille näkyvät koulujen oppimistuloksissa. Lisäksi koulun perässä muutetaan. Sanomattakin lienee selvää, että ne eivät muuta, joiden tulot ovat pienet. Lopputuloksena gettoutumista ja ongelmien kasaantumista sekä lahjakkuusreservin vajaakäyttöä koulun rappeutuessa vähätuloisista perheistä tulevien, kuitenkin omalla tavallaan lahjakkaiden lasten ympäriltä.

Suomessa kyseinen ongelma on edelleen pieni, mutta se kasvaa, ellei kehitystä yritetä kääntää. Helsingin seudulla koulujen väliset erot ovat kansainvälisesti katsoen edelleen pieniä. Kansallisella tasolla ne kuitenkin ovat jo huomattavia. Mm. Tukholmassa koulujen väliset erot ovat lisääntyneet nopeasti. Toki on havaittava, että mikäli asuntopolitiikka on mennyt pieleen jo aiemmin, lähikoulustakaan ei ole apua.

Koulu voi generoida alueellisesti paitsi hyvää, myös huonoa kehää. Huono kehä olisi katkaistava alkuunsa. Niiden koulujen, jotka sijaitsevat alueilla joilla on nähtävissä sosiaalisia ongelmia, vetovoimaa olisi kasvatettava. Eräs vaihtoehto olisi pyrkiä keskittämään vetovoimaiset ja tasokkaat erikoiskurssit nimenomaan näihin kouluihin sekä säädellä tehokkaammin luokkakokoja. Käytännössä tätä ei voida taata ilman lakia. Tasokas koulu yhdistettynä asuntopoliittisiin toimenpiteisiin vähentäisi alueellista eriytymistä ja huono-osaisuuden periytymistä.

Valinnanvapauden lisäämisen suhteen tulisi painottaa sitä, ettei lapsilta saa edellyttää liian aikaisin heidän opintopolkuunsa selkeästi vaikuttavia valintoja. Erilaiset lahjakkuudet myös kypsyvät eri aikoina, aikainen "uuhiin ja lampaisiin" jakaminen leimaa ja tekee vahinkoa. Lisäksi on kunnioitettava lapsen/nuoren omia ajatuksia. Aikaisin tapahtuvan valinnan tekevät käytännössä vanhemmat. Ratkaisevien ja lopullisten valintojen aika on pikemminkin lykättävä kuin aikaistettava asia. Ovet on voitava pitää avoinna ja erehtymisen sallittua, erityisesti nuorella iällä.

Burma

Myanmarin, entisen Burman, munkkien aloittamat rauhanomaiset mielenilmaukset ovat päivän uutisoinnin mukaan kääntyneet juuri siihen suuntaan, mihin niiden ei olisi toivonut kääntyvän. Sotilasdiktatuuri turvautuu väkivaltaan aseettomia mielenosoittajia kohtaan. Uutisten mukaan tässä vaiheessa tiedetään ainakin neljän ihmisen saaneen surmansa. Päivä voi tuoda mukanaan vielä paljon lisää huonoja uutisia.

Tapahtumaketju on ollut käynnissä jo päiviä, ja sitä on voinut seurata jopa suomalaismedioiden välityksellä. Aamun HS kirjoitti diplomaattilähteiden kertoneen, että sairaaloita tyhjennetty valmiiksi tulevia haavoittuneita varten, alueita ja temppeleitä on eristetty ja poliisi sekä sotilaat ovat harjoitelleet mielenosoitusten murskaamista. Nyt on käynyt ilmi, että myöskään kohti ampumista ei kaihdeta.

Merkit olivat nähtävissä, mutta kehityskululle ei näemmä voitu mitään. Varoitukset eivät auttaneet, sotilashallintoa kohtaan suunnattu kansainvälinen painostus oli riittämätöntä. Nyt sekä EU että USA ovat uhanneet uusilla sanktioilla. Nähtäväksi jää, mikä on niiden merkitys ja kuka niistä eniten kärsii.

Burmalaisessa yhteiskunnassa munkit ovat aina nauttineet huomattavaa arvostusta. Olisi toivonut, että tämä olisi suojellut demokratiaa ja vuoropuhelua vaatinutta kansalaisliikehdintää väkivallalta, antanut ajattelemisen aihetta myös sotilaille. Hekin ovat ihmisiä. Toisten ihmisten pään sisään ei varsinkaan toiselta puolelta maapalloa voi nähdä, mutta jää pohtimaan millainen on järjestelmä, jossa hallinnon ote on niin vahva, että sen palveluksessa olevat ihmiset avaavat tulen aseettomia ja rauhallisia ihmisiä, oman maan kansalaisia, kohtaan. Pelkäävätkö he, eikö muita vaihtoehtoja osata nähdä, vai asuuko diktatuurin ihailu sotilaissa asti?

Viikon viisas

Allekirjoittanut rekrytoitiin kirjoittamaan puolueen sivuille viikon kolumni liittyen uusiin, matalan kynnyksen toimintatapoihin joilla saada ihmisiä mukaan keskustelemaan, vaihtamaan ajatuksia ja ehkä innostumaan enemmänkin poliittisesta toiminnasta. Tällaista siitä sitten syntyi.

Kotiäiti-Suomi

Stakesin laaja-alainen selvitys toteaa sen, mikä on ollut tiedossa jo aikalaiskeskustelua seuratessa. Käsitys suomalaisesta työssäkäyvästä äidistä ja toimivasta työn ja perhe-elämän sovittamisesta on myytti. Suomessa pienten lasten äitien työllisyysaste laahaa kaukana muiden pohjoismaiden perässä. Ruotsissa 1-2-vuotiaista päivähoidossa on 65% (Tanskassa peräti 78%), Suomessa 36%.

Lasten päivähoitoon laittamista kritisoidaan usein sillä, että "koti on lapsen paras paikka". Jos kerran aina ja kaikkialla on näin, niin miksi sitten suomalaislapset ovat masentuneempia kuin ruotsalaiset lapset? Tai miksi ruotsalainen pitkäaikaistutkimus osoitti, että päiväkodissa olleet lapset menestyivät myöhemmässä elämässään vain kotona hoidettuja lapsia paremmin niin sosiaalisissa suhteissaan kuin taloudellisestikin (ks. mm. HS 16. ja 18.4. 2005)?

Hyvä hoito on hyvää hoitoa, saa sitä sitten kotona, päiväkodissa tai toivottavasti molemmissa. Päivähoitoa kuitenkin vain liian usein demonisoidaan samalla kun asetellaan sankariäidin sädekehää otsalle, ja unohdetaan tasa-arvoulottuvuus. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ongelmia ko. ilmiön yleistymisestä syntyy myös muualla, erityisesti taloudellisella puolella.

Naisten työuralla etenemisen vaikeutta ja kahdeksaakymmentä senttiä valitellaan. Mutta mikäli naiset itse pyrkivät pikemminkin pitkiksi ajoiksi pois työmarkkinoilta kuin osallistumaan niille, ei voida olettaa, ettei eroa syntyisi. Suomessa tuetaan kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellisella tavalla kotiin jäämistä. Tällä on työllisyysvaikutuksia. Erityisen kalliiksi käy, mikäli yhteiskunnan suurella rahalla maksamaa koulutusta ei hyödynnetä työmarkkinoilla. Ansiotuloverokertymän pieneneminen näkyy mm. palveluiden laadussa.

Valinnanvapautta tukevassa yhteiskunnassa tulee vanhemmilla olla vaihtoehtoja sen suhteen miten he haluavat lapsensa hoitaa. Tällä ladulla jatkaminen tulee kuitenkin kalliiksi niin taloudellisesti kuin tasa-arvon etenemisen kannalta. Vapaita tulee jakaa tasaisemmin samalla kun vanhempien työelämään osallistumisen tauot tulisi pitää mahdollisimman lyhyinä ja vähäisinä. On/off- ratkaisuja tulee välttää, suosien vaikkapa lyhennettyä työaikaa, mikäli se katsotaan tarpeelliseksi.

Kotiäiti-ilmiön uudelleensyntyminen on vain osa yhteiskunnassa piilevänä etenevää antimodernistista backlashia. Muitakin esimerkkejä löytyy. Kasvava EU-skeptisyys ja yleinen "vanhojen, yksinkertaisten aikojen" haikailu kasvattaa mm. perussuomalaisten kannatusta. Vaikuttaa siltä, että yhä iloisemmiksi ja kookkaimmiksi kasvavien Pride-marssien takana kasvaa myös toinen ryhmä, jolle nykymaailman muutos ei maistu ja jotka haluaisivat takaisin selkeiden sukupuoliroolien, konservatiivisten arvojen ja kansallisen selviytymistarinan Suomeen.

Kahdet kasvot

Turussa kaatui muutama päivä sitten jätteenkuljetuksen uudistamisehdotus. Vasemmistoryhmien enemmistön sekä osan vihreistä kannattama uudistus hävisi lopulta yhdellä ainoalla äänellä vanhan mallin kannattajien voittaessa.

Uudistuksen tarkoitus oli korvata nykyinen, ekologisesti heikkotasoinen, taloudellisesti tehoton ja merkittävät yksityiset voittomarginaalit turvaava, kiinteistönomistajakohtaiseen kilpailutukseen perustuva jätteidenkuljetusmalli keskitetyllä kilpailutuksella. Vaikuttavia tekijöitä olisivat olleet ennen kaikkea hinta ja ympäristöarvot.

Edullisuuden osalta on syytä tehdä vertailu kaupunkeihin, joissa jätteidenkuljetus on kilpailutettu keskitetysti. Tampereella, jossa on keskitetty järjestelmä, jätehuoltoon menee alle 10 senttiä asuinneliöltä kuukaudessa, kun Turun jätehuoltokustannus on 25 senttiä eli yli kaksi kertaa suurempi. Tampereella koko jätteenkäsittelyn hinnasta 48 % koostuu kuljetuksesta kun Turussa vastaava luku on 78%.

Hinta ei olisi ollut edes tärkein peruste järjestelmän muuttamiselle. Ympäristöarvojen olisi suonut olevan esillä vahvemmin. Tällä hetkellä useilla omakotitaloalueilla eri firmojen autot ajelevat peräkkäin ja kuskaavat vajaita kuormia kaatopaikalle. Uusi malli olisi vähentänyt huomattavasti turhia ajoja.

Erityisen kovaa meteliä aiheesta on pitänyt Vihreiden kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu Ville Niinistö. Niinistö oli yksi vihreiden ryhmän vähemmistöstä, joka äänesti nykymenon puolesta. Kun kyseisen näkemyksen puolesta ei puhunut sen paremmin hinta kuin ekologiakaan, on syytä kysyä miksi Niinistön ääni valuu Kokoomuksen kauppakamaripoikien laariin?

Kansanedustaja Niinistö kritisoi aikaisemmin Turun Sanomissa julkaistussa vieraskynässään Turun "sisäpiirien jätemonopolia". Tätä hän ei erityisemmin perustele, vain "antaa ymmärtää". Ottaen huomioon sen, millaisen reaktion vanhan menon jatkuminen sai aikaan markkinoita 70-prosenttisesti hallitsevan yksityisen yrityksen edustajassa, voisin minäkin esittää arvailuja ja "antaa ymmärtää" aavistavani, kuka maksaa Ville Niinistön seuraavan vaalikampanjan laskut.

Pari vihertävää ajatusta

Suomalaiseen ympäristöpolitiikkaa koskevaan keskusteluun tarvitaan lisää aiheita. Keskustelu liikkuu joko sinällään tärkeissä ja sympaattisissa, mutta kokonaisuuden kannalta rajallisen merkittävissä yksilöiden elämäntapavalinnoissa tai sitten riidellään siitä onko ydinvoima ympäristöystävällistä vai ei.

SDP meni viime vaaleihin vaatimalla öljyvapaata Suomea vuoteen 2030 mennessä. Tavoite on sama kuin Ruotsin sosialidemokraateilla, paitsi että Suomi tarvitsisi kymmenen vuotta till. Tuo sinällään hyvä tavoite, jota on syytä pitää hengissä ja kehittää myös oppositioasemassa, jäi kuitenkin sisällöltään hämäräksi. Öljyriippumattomuuden lisäksi lienee kuitenkin syytä esittää muitakin aloitteita.

Ihmiset ovat viehättyneitä taloihinsa, leluihinsa ja kulutustavaroihinsa eikä allekirjoittanut usko, että edes Suomessa kyettäisiin merkittäviin ympäristöllisiin saavutuksiin kulutusta rajoittamalla. Tässä yhteydessä ei liene edes tarpeellista mainita amerikkalaisia, kiinalaisia tai intialaisia. Kulutuksen laatuun voitaisiin kuitenkin vaikuttaa. Olisi tehtävä kaikki mahdollinen sen suhteen, että kulutus voisi olla entistä energiatehokkaampaa ja suuntautuisi materiaalisten hyödykkeiden sijasta vaikkapa palveluiden käyttöön.

Suomessa kuluu paljon energiaa liikkumiseen ja lämmittämiseen. Järkevämmällä yhdyskuntasuunnittelulla saataisiin paljon aikaan. Kaupunkien leviäminen yksityisautoilun varassa toimiviksi omakotitalomatoiksi a'la Turun saaret tai Espoon kaupunki on ekologisesti kestämätöntä ja taloudellisesti älytöntä. Samalla kylmässä maassa talojen lämmittäminen syö energiaa ja maksaa rahaa. Kaavoituksessa ja rakennusmääräyksissä voitaisiin käyttää huomattavasti tuntuvampia otteita suuremman tuhon välttämiseksi.

Suomalaisia kaupunkeja olisi rakennettava huomattavasti tiiviimmin. Tämä ei tarkoita kaiken väen keskittämistä kerrostaloihin, niin järkevää kuin se ympäristönäkökulmasta voisi ollakin, vaan tiivistä ja matalaa rakentamista. Tämänkaltaisiin, todennäköisesti viihtyisiin kaupunginosiin olisi helppoa ja kaupallisestikin järkevää luoda toimivat lähipalvelut, jotka olisivat kävelyetäisyydellä sekä tehokas, mieluusti raiteilla liikkuva joukkoliikenne. Ehkä tällä tavalla voitaisiin vähentää myös liian yleisiä autoletkoja kaupunkien sisääntuloväylillä.

Omakotitalojen ekotehokkuutta voitaisiin parantaa suosimalla esim. maalämpöä. Lämpöpumput maksavat itsensä takaisin jo nykyoloissa arviolta 10 vuodessa. Alkuinvestointi on suuri, mutta tämän jälkeen pumppu säästää rahaa ja ympäristöä kuluttamalla huomattavasti vähemmän energiaa kuin suora sähkölämmitys. Valtio voisi tulla apuun tarjoamalla esimerkiksi edullista tai nollakorkoista lainaa pumpun hankintaan. Mikäli omakotitalon asuinpinta-ala kasvaa riittävän suureksi, voitaisiin pohtia esimerkiksi jonkinlaisen ympäristöystävällisen lämmitysratkaisun valinnan pakollisuutta.

Opiskelua kehitysyhteistyövaroin?

Kehitysyhteistyövarojen kasvu on jäämässä jälkeen 0,7%:n tavoitteesta, mutta voimakkaan taloudellisen kasvun aikana euromääräinen tuki kasvaa kuitenkin tuntuvasti. Tarkoituksenmukaisia kohteita tuelle löytyy varmasti, mutta aika ajoin on hyvä pohtia myös muitakin kuin nykyisiä vaihtoehtoja.

Viime vaalikaudella kulisseissa esiintyi ajatus lukukausimaksujen perimisestä EU/ETA-maiden ulkopuolisilta opiskelijoilta sekä maksujen yhteyteen rakennettava stipendijärjestelmä. Ajatuksena oli, että ainakin osa stipendeihin tarvittavista varoista olisi tullut kehitysyhteistyömomentilta. Silloinen opetusministeri Kalliomäki ei lähtenyt lukukausimaksuja eteenpäin viemään ja ajatus sai muutoinkin kovaa kritiikkiä osakseen. Porvarihallitus käynnistää kokeilun kyseisten maksujen suhteen, mutta toistaiseksi stipendikeskustelu on ollut ainakin julkisuudessa hiljaista.

Kehitysyhteistyövarojen käyttö kehitysmaista tulevien opiskelijoiden koulutukseen voisi kuitenkin olla perusteltua, tai ainakin sen kertakaikkinen turmiollisuus on jäänyt minulta ymmärtämättä. Lukukausimaksuja tai ei, Suomessa opiskeluun liittyy jo nykyisellään huomattavia kustannuksia. Yksikään köyhä afrikkalainen ei kykene suomalaisessa korkeakoulussa opiskelemaan jo yksin matka- ja asumiskustannusten vuoksi. Eläminen on kallista ja työnsaanti kielitaidottomalle käytännössä toivotonta. Köyhimmillä ei ole edes mahdollisuutta yrittää.

Moni kehitysmaa tarvitsisi kipeästi koulutettua väkeä. Korkeakoulutetun väestönosan kasvattaminen tukisi kyseisiä maita ja niiden kansalaisia mm. parempien palveluiden ja hallinnon rakentamisessa, elinkeinoelämän piristymisestä ja monipuolistumisesta puhumattakaan. Kyseisten valtioiden omat vähäiset varat olisivat järkevämmin käytettyjä esimerkiksi peruskoulutuksessa. Sillä rahalla, joka kuluu yhden lääkärin kouluttamiseen, opettaa valtavalle joukolle lapsia luku-, lasku- ja kirjoitustaidon. Tämän vuoksi varakkaiden valtioiden tulisikin panostaa koulutukseen liittyvässä kehitysyhteistyössään nimenomaan korkeakoulutuksen tarjoamiseen kehitysmaiden nuorille.

Periaatteessa väyliä on kaksi. Tukea suoraan kehitysmaiden koulutusjärjestelmien kehittämistä tai sitten tarjota stipendejä opiskeluun ulkomailla, tässä tapauksessa Suomessa. Stipendi voisi esimerkiksi kattaa matkat, oleskelun sekä opintotuen tasoisen elintason. Kyseisiä stipendejä voitaisiin pyrkiä myöntämään paitsi lahjakkaille vähävaraisille, myös esimerkiksi erityisen köyhiltä alueilta tuleville nuorille, tai sitten tiettyihin vähemmistökansallisuuksiin kuuluville. Tai mikä nyt sitten tarkoituksenmukaiseksi nähtäisiinkin.

Kun stipendiin liitettäisiin velvoite käyttää osaamistaan oman maan hyväksi vaikkapa sitomalla siihen tietynmittainen tutkinnon suorittamisen jälkeinen oleskelu kotimaassa, vältyttäisiin aivovuodolta. Tosin samalla on hyvä kysymys, onko kyse perinteisellä tavalla ymmärretystä aivovuodosta, mikäli stipendillä mahdollistetaan sellaisen nuoren opiskelu ja korkeakouluttautuminen ulkomailla, joka ei olisi muuten milloinkaan vastaavaan koulutukseen päässyt?

Yksi ruotsinkielinen yliopisto

Erityisesti opiskelijajärjestöt, mutta myös muut tahot ovat usein todenneet, ettei koulutuspolitiikalla saisi tehdä aluepolitiikkaa. Suomalaisen korkeakoulutuksen, erityisesti amk-puolella, mutta myös yliopistojen kohdalla, on katsottu hajaantuneen liian moneen yksikköön. Rahaa kuluu seiniin ja vilkkaan tieteellisen vuorovaikutuksen mahdollistavaa akateemista "kriittistä massaa" ei synny.

Kun kyseistä kritiikkiä esitetään, huomio kiinnittyy usein pieniin maakuntayliopistoihin. Monesti kritiikillä on perusteensa, mutta on havaittava, että kyseiset yliopistot täyttävät kyllä ns. kolmatta tehtäväänsä erittäin hyvin. Tulokset ovat myös olleet monessa suhteessa hyviä, mietitäänpä vaikka Oulua. Tärkeää on profiloituminen, jota voidaan tukea järkevällä, aiheeseen liittyvällä alueellistamisella. Kaikissa paikoissa ei tarvitse opettaa ja tutkia kaikkea, vaan vahvuusalueita löytämällä pienempikin yliopisto kykenee nousemaan omilla avainalueillaan huippujen joukkoon.

Keskittämisideoita esitettäessä ihmeen vähälle huomiolle on ainakin allekirjoittaneen mielestä jäänyt hajallaan oleva ruotsinkielinen yliopistokoulutus. Eräs HKKK:n palveluksessa ollut henkilö totesi vuosia sitten allekirjoittaneelle ettei hän ymmärrä Hankenin ja Helsingin kauppakorkeakoulun erillisyyttä. Perusteena hän käytti sitä, että eri puolilla katua opetetaan samat asiat, ja molemmissa paikoissa englanniksi.

Vahvasti profiloitunut ruotsinkielinen yliopistokoulutus on vahvuus. Tämän vuoksi en kannata Hankenin yhdistymistä Helsingin kauppakorkeakouluun tai tulevaan "huippuyliopistoon". Sen sijaan voisi olla järkevää pohtia kaiken ruotsinkielisen yliopisto-opetuksen keskittämistä Åbo Akademiin Turkuun. Tätä kautta syntyisi selkeän profiilin suuri monialayliopisto.

Tällä voisi olla useita etuja. Turussa on jo ennestään vahvaa kauppatieteellistä koulutusta oman kauppakorkeakoulun muodossa. Turun yliopisto ja TuKKK tulevat kaiken todennäköisyyden mukaan vuosien varrella yhdistymään, sama malli voisi toimia ÅA:ssa ja sen omassa kauppakorkeakoulussa. Vahva ruotsinkielinen yliopisto olisi vahva tekijä eurooppalaisessa ja pohjoismaisessa yhteistyössä ja voisi houkutella opiskelijoita erityisesti Ruotsista.

Koulutuksen keskittäminen nimenomaan Turkuun Helsingin sijasta nojaisi perinteisiin ja vivahtaisi aluepolitiikkaankin. Perusteet Turun valinnalle olisivat kuitenkin huomattavat myös taloudellisesta näkökulmasta. ÅA on nykyisellään suurin ruotsinkielistä korkeakoulutusta tarjoava yksikkö ja voimavarojen koonti nimenomaan sen yhteyteen järkevää.

Kuvassa Arken Turussa.

Sammakoita

Puolustusministeri Häkämiehen puheenvuoro on herättänyt ansaittua keskustelua. Ellei kyseessä olisi vakava asia, voisi isojen poikien huomiosta villiintyneelle Häkämiehelle naureskella. Nyt ei kuitenkaan naurata.

On syytä kysyä, mihin kyseisellä puheella, pidettynä tuossa paikassa, pyrittiin? Säikyttelemään suomalaisia? Vannomaan uskollisuutta Amerikalle? Valmistella kansaa Natoon liittymiseen? Venäläistä voimapolitiikkaa arvostellaan syystä. Jostain syystä USA:n vastaava ei kuitenkaan kokoomusministereitä huoleta.

Maantieteelle emme voi mitään ja Venäjällä tulee aina olemaan korostunut rooli siinä, miten Suomi omaa turvallisuusympäristöään hahmottaa. Varautuakin pitää. Kuitenkin on ulkopoliittisesta näkökulmasta erikoista, että naapurimaa leimataan kategorisesti suurimmaksi turvallisuusuhaksi, varsinkin kun valmisteltavaa selontekoa laativan työryhmän vetäjä on todennut Venäjän merkityksen pikemminkin vähenevän kuin korostuvan, erityisesti mitä tulee sotilaalliseen uhkaan.

Olisi mielenkiintoista tietää, ketä Häkämies edusti puhetta pitäessään. Suomea? Itseään? Vaiko Kansallista Kokoomusta? Tiesiköhän tasavallan presidentti puheen sisällöstä, tai hallitus? Olen monien kokoomuslaisten kanssa samaa mieltä siitä, että ulkopoliittista keskustelua olisi Suomessa syytä avata ja tuoda mukaan "päivän agendaan" ja arvioinnin kohteeksi. Olisiko siihen kuitenkin joitain muita keinoja kuin ampua seinät reikiä täyteen ja sen jälkeen keskustella vahingoista?

ps. myös pienemmät vihreät sammakot hyppivät. Täti Vihreä ehdotti pari päivää sitten YLEn Pohjois-Karjalan radiossa maastoautotukea. Vihreiden mielestä maaseudun teitä ei kannata korjata, vaan pitää tukea jumalattomasti polttoainetta syöviä ja tiet käyttökelvottomiksi runnovia maastoautoja. Tuki koskisi varmasti ja erityisesti myös hänen omaa maasturiaan. Maastoautotukeen liittyisi toki myös polttoaineverosubventio syrjäseuduille. O tempora o mores.

Huomioita ja haastatteluita

Nuhaisena ja tukkoisena oma ajatus ei oikein kulje, mutta onneksi verkosta löytyy runsaasti muuta mielenkiintoista materiaalia. Saksalaisen vasemmiston tilasta ja taustoista kiinnostuneille suosittelen lämpimästi Kalevi Sorsa -säätiön sivuilta löytyvää Antti Alajan tuoretta artikkelia, jossa hän käsittelee Saksan Die Linke -puoluetta. Bongasin myös jo kuukauden takaisen Aleksi Knuutilan tekstin sosialidemokratian, mutta myös yleisemmin politiikan haasteista ja mahdollisista uusista suunnista. Lukaiskaa!

Suomessa SDP kokoontuu tällä viikolla kahteen merkittävään kokoukseen. Tänään ja huomenna kokoontuu eduskuntaryhmä Imatralla, sunnuntaina on vuorostaan vuorossa Tulevaisuusfoorumi Lahden Sibeliustalossa, jonne odotetaan lähes viittäsataa vierasta. Hieno homma, mutta odottaisin kyllä "avautuvalta" puolueelta edes tapahtuman ohjelmaa nettisivuille. Kutsumenettelylle pyörittelin päätäni jo UP Demarin mielipidepalstalla kesän aikaan.

Demareissa ei vieläkään tajuta, että tärkeää ei ole vain se mitä tehdään vaan myös se, miten tehdään. Tiedotus on yhtä tärkeää kuin paikan päälle vaivautuvien saama sisältö. Olisikohan tässä osaltaan vastaus siihen kysymykseen miksi sosialidemokraattiset ajatukset kyllä kelpaavat äänestäjille, mutteivät sosialidemokraattiset ehdokkaat, ainakaan vastaavissa määrin?

Eilen oli mukava päivä paitsi viikon verran kiireiden takia jäissä olleen graduprojektin uudelleenkäynnistymisen vuoksi (jälleen kaksi sivua lähempänä onnea) , myös sen vuoksi, että allekirjoittaneesta julkaistiin puolen sivun mittainen EU-aiheinen haastattelu Hufvudstadsbladetissa. Toisen puolen sivusta veikin sitten kuva, johon olisin varustautunut ruokkoamalla parransängen mikäli olisin arvannut sen kooltaan riittävän joululahjan paketoimiseen. Kiitokset toimittajalle juttutuokiosta!

Myös Vihreästä Langasta soiteltiin ja kyseltiin Facebookin sosialidemokraattien ryhmän perään. Kuten Nuorsosialidemokraattien blogissa keskusteltiin, demarit ovat kyllä läsnä vahvastikin kyseisessä mediassa, ryhmämme on 119 jäsenellään toiseksi suurin vihreiden jälkeen ja sinne on syntynyt hyvää keskusteluakin, mutta kansanedustajat loistavat poissaolollaan. Suomalaisista vain vihreiden edustajat ovat toistaiseksi tajunneet millainen merkitys kyseisillä yhteisöillä on. Tiedoksi vain, tuossa mediassa voi päivän aikana luoda useamman kontaktin kuin Jalasjärven Salen edessä.

Kuvassa mitenkään mihinkään liittymätön mdinalainen katuvalo.

Eriytymisen hinta

Tuloerojen kasvu näkyy myös hyvinvointieroina. On totta, että Suomessa viime vuosina nähty kehitys on hyödyttänyt väestön selkeää enemmistöä. Samalla kuitenkin osa väestöstä on jäänyt suhteellisen pysyvältä vaikuttavalla tavalla kasvun hedelmien jaossa vähemmälle. Heitä ovat ennen muuta syystä tai toisesta pitempiaikaisesti työvoiman ulkopuolelle ajautuneet ihmiset.

Eroja on aina ollut eikä niiden täydellinen hävittäminen olisi mahdollista sen paremmin kuin viisastakaan. Väitän kuitenkin, että yhteiskuntamme tulee kasvavista eroista ennemmin kärsimään kuin hyötymään. Tämä koskee niin taloudellista kehitystä kuin sosiaalista turvallisuutta ja luottamusta, viime kädessä suomalaista elämänmuotoa.

Tuloerojen ohella ovat kasvaneet hyvinvointierot. Nämä ovat suurilta osin, mutteivät kokonaan, palautettavissa tulonjakokysymyksiin. Tulohaitarin alapäässä matalien tulojen lisäksi hyvinvoinnin vähentymistä ja sosiaalisen luottamuksen rapautumista aiheuttavat paitsi monenlaiset sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat, myös koetut epäoikeudenmukaisuudet sosiaaliturvan taholta. Surullisimpia esimerkkejä lienevät selkänsä ruumiillisessa työssä rikkoneet viisikymppiset, joita kukaan ei enää halua kouluttaa uudelleen, mutta jotka ovat ikänsä puolesta liian nuoria työkyvyttömyyseläkkeelle. Tälle tielle on moni uupunut.

Suvi-Anne Siimes totesi aikoinaan, ettei hän niinkään ole kiinnostunut siitä, miten haitarin yläpäässä menee, vaan siitä, miten heikoin pärjää. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Toisaalta voitaneen kysyä, mitä räjähtävät erot tarkoittaisivat silloinkin kuin "rawlsilainen oikeudenmukaisuus" kurjimmankin aseman paranemisesta toteutuisi? ´Kysymykseen vastaamisen kannalta oleellista lienee se, ymmärretäänkö "aseman paraneminen" muunakin kuin tulotasona. Kyse on tulotason lisäksi myös omanarvontunnosta, osallisuudesta ja ennen kaikkea vertaisuudesta. Kokemusta siitä, että jokainen on yhtä arvokas omana itsenään ja tasa-arvoinen yhteisön jäsen.

Rajusti kasvavat erot synnyttävät luokkayhteiskunnan ja rapauttavat vertaisuuden. Niiden kautta syntyy ryhmiä, jotka irtautuvat yhteiskunnasta omiin todellisuuksiinsa eivätkä enää ymmärrä toistensa arkea. Syntyy eriytyviä palveluita ja yhteinen kokemus yhteisestä todellisuudesta katoaa. Tällaisessa yhteiskunnassa on entistä helpompaa leimata heikompiosaisten ongelmat heidän omaksi syykseen. Tapaamiset ja kohtaamiset -ja sitä kautta ymmärtäminen- vähenee. Samalla se ruokkii käsityksiä, joiden mukaan parempi väki tarvitsee -ja ansaitsee- omat paremmat palvelunsa. Lopputuloksena keskinäisen solidaarisuuden rapautuminen ja turvattomampi yhteiskunta niin varakkaille kuin vähäväkisille.

Esittämäni kaltaista ajattelua voisi joku oikeistolaisesti suuntautunut kritisoida sillä perusteella, että on vain hyvä ja köyhienkin etu mikäli yksityiset palvelut valtaavat alaa ja eriytyminen lisääntyy. Julkisia varoja säästyisi palvelujärjestelmän käyttäjien vähentyessä. Ikävä kyllä tästä ei ole juuri esimerkkejä. Eriytyvä palvelurakenne vähentää syystäkin veronmaksumoraalia ja aikaansaa vaatimuksia verojen keventämisestä vastineen vähentyessä. Näyttöä löytyy enemmän sellaisesta kehityksestä, jossa julkiset palvelut ajautuvat syöksykierteeseen.

Mikäli erojen annetaan hillitsemättä kasvaa, maksamme siitä kovan hinnan vertaisryhmäämme katsomatta. Oleellista on havaita, että se, mikä mahdollisesti veroissa säästyy, se maksetaan kärjistyvien ristiriitojen yhteiskunnissa yksityisinä vakuutuksina, turvapalveluina sekä tietynlaisen perusluottamuksen katoamisena. Liialliset erot aiheuttavat paitsi syrjäytymistä ja katkeruutta, myös resurssien vajaakäyttöä sekä sosiaalisen liikkuvuuden vähenemistä. Erityisen epäoikeudenmukaista on se, että entistä useammin "huono kehä" osuu lapsiin.

Takaisin bilateraaliin

Jyrki Katainen piti ulkopoliittisen linjapuheen. YK ja ylikansalliset elimet väistykööt, täältä tulee uusi ja raikas tuulahdus 70-luvulta bilateraalisten suhteiden muodossa. Nykyiseltä ulkoministeriltä tätä olisi vanhojen näyttöjen perusteella voinutkin odottaakin, vasta neljännellä kymmenennellään olevan puoluejohtajan kyseessä ollessa "näkemys" oli surkea rimanalitus. Tiedon puutteen voi antaa anteeksi, se on korjattavissa, sen sijaan näkemyksen puute on vaikeammin autettavissa.

Ennen kumarrettiin itään. Nyt kumarretaan aivan yhtä kritiikittä länteen -ja lasketaan pisteitä "erityissuhteiden" perusteella aivan kuten ennen vanhaan toiseen suuntaan. Mutta: USA:n nykyhallinto vetelee viimeisiään ja sen vuoksi Bush-Rice-pisteiden laskussa ei ole juurikaan mieltä. USA-suhteet ovat luonnollisesti tärkeitä, mutta kritiikittömän Amerikan-ihailun, kuten minkä tahansa kyseenalaistamattoman palvonnan, toivoisi kuuluvan historiaan.

Katainen vaati tavoitteellista, realistista ja aktiivista ulkopolitiikkaa. Hyvä tavoite, haluaisin nähdä sen henkilön, joka on näistä otsikoista eri mieltä. Mutta kuten aina, oleellista eivät ole termit, vaan niille annettu sisältö. Kataiselle ei vaikuta merkitsevän mitään se, että Suomi on pyrkinyt olemaan aktiivinen aivan uudenlaisten yhteistyöelinten luomisessa. Myöskään yhteiselle toiminnalle ei juuri arvoa anneta, ainakaan YK:n puitteissa. Samaan aikaan puhutaan vastuun kantamisesta ja luistellaan ulos sieltä, missä eniten olisi tehtävää -ja voitettavaa. Mieleen tulevat kummisetä Niinistön vastaavankaltainen visiottomuus ja näköalattomuus tilanteessa, jossa hän saarnaa taloudellista maailmansotaa.

Suomen vaikutusvalta yksittäisenä valtiona nojaa tulevaisuudessa ennen muuta siihen, missä määrin kykenemme osoittamaan esimerkillämme johtajuutta. Tähän meillä on erittäin hyvät mahdollisuudet. Suomi kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon maailman maita, joissa taloudellinen menestys ja sosiaalinen eheys on kyetty verrattain hyvin yhdistämään. Samalla meillä on mahdollisuus rakentaa maastamme esikuvaa myös ympäristökysymysten suhteen. Sen sijaan kahdenvälisissä kabinettisuhteissa tulemme varmasti aina kuulumaan kolmosdivariin. Puhumattakaan siitä tosiasiasta, että todelliset vaikuttamisen paikat globaaleihin kysymyksiin jäävät haaveeksi, mikäli monenkeskisen järjestelmän väheksyminen otetaan ohjenuoraksi.

Ehkä Kataisen ajattelun taustalla on sama motiivi kuin niin monella Kokoomusnuoriin liittyvällä reppanalla. On vain siistiä hengata "menestyjien" kanssa sen paremmin mitään ajattelematta tai problematisoimatta, ja olla tajuamatta, että kyseiselle porukalle itse asiassa naureskellaan. Sääliksi käy.

Oikeus osaamisen päivittämiseen

Pisa-tutkimusten valossa paistatellut Suomi ei ole kaikilta osin onnistunut koulutuspolitiikassaan. Suurin tulevaisuuttamme osaamisen kehittämisen puolella uhkaava kehityskulku on suhteellisen laaja pudokkuus toiselle asteelle siirryttäessä.

Lähes joka kymmenes nuori jää vaille peruskoulun jälkeistä koulutusta. Näiden useimmiten nuorten miesten ennuste elämään on heikko. Vähäiseksi jäävä koulutus ennakoi usein työttömyyttä ja muita sosiaalisia ongelmia. Tulevina vuosina ammatit muuttuvat entistä nopeammin ja uudet alat altistuvat globalisaatiolle. Yhä harvempi pärjää koko elämänsä yhdellä koulutuksella. Tämä korostaa täsmällisen ammattiosaamisen lisäksi yleisten oppimisvalmiuksien ja -halun merkitystä.

Koulupudokkuutta torjutaan jo nyt mm. vuonna 2006 alkaneen "Joustava perusopetus (Jopo)"-hankkeen avulla, mutta tehokkaampia keinoja tarvitaan. Oppivelvollisuutta tulisikin laajentaa kattamaan toisen asteen tutkinto. Samalla toisen asteen oppilaitosten yhteistyötä tulisi tiivistää siten, että eri aineiden yhdistely ammatilliselta ja lukiopuolelta tulisi mahdollisimman helpoksi.

Tulevaisuuden duunari tarvitsee kielitaitoa ja kulttuurien tuntemusta, moni akateeminen siirtyy valmistuttuaan työpaikkaan, jossa ammatillisista perusvalmiuksista alalle olisi hyötyä. Yleissivistystä tarvitsevat kaikki. Niille, joille koulunpenkki ei ole vaihtoehto, on räätälöitävä työpajatoimintaa, oppisopimuksia ym. tapoja saada tunnustettua osaamista.

Aikuisväestön osalta tarvitaan oikeutta osaamisen päivittämiseen läpi työelämän. Koulutusta tulisi suunnata työttömien lisäksi työssäkäyviin. Jokaisella työntekijällä tulisi olla oikeus esimerkiksi kahden viikon mittaiseen koulutusjaksoon kerran vuodessa. Jaksojen tarkoituksena olisi vahvistaa työntekijän osaamista ja parantaa hänen työmarkkinavalmiuksiaan.

Tämänkaltaiseen järjestelmään siirtyminen olisi osa merkittävää ajattelun murrosta, jossa siirrytään työttömyysturva-ajattelusta työllisyysturva-ajatteluun sekä ajatukseen yhteiskunnan tarjoamasta osaamistakuusta jokaiselle kansalaiselle.

Kirjoittajavieras Turun Sanomissa 29.8.2008

Sosiaalinen porvarihallitus?

Keskustan kone on keksinyt pääministeri Vanhasen suuhun uuden sloganin. Nyt puhutaan porvarihallituksen sosiaalisuudesta, jonka väitetään olevan punamultaa suurempaa. Pontimena on vielä täysin alkutekijöissään oleva sosiaaliturvauudistus, jonka katsotaan tuottavan sosiaalisesti oikeudenmukaista politiikkaa.

Politiikkaa vähänkään seuraavat ymmärtävät kyseessä olevan tempun, jolla pyritään ärsyttämään oppositiota ja leimaamaan budjetin arvostelu epäoikeudenmukaiseksi. Mutta mitä jos Vanhanen onkin aivan tosissaan? Jo viime hallituksen aikana monet pitivät häntä piinkovana porvarina, joka aikoinaan ajoi läpi Keskustan tuolloin upottanutta työreformiohjelmaa. Yhteistyö sosialidemokraattien kanssa oli valtapoliittinen pakko, jossa Vanhasen oli käytännön syistä vastahankaisesti toimittava. Moni heikkoja vahingoittava ehdotus jäi realisoitumatta, tämä varmasti kiukutti. Mutta nyt ovat nuo pidäkkeet sivussa.

Kuten keskusteltua, oikeudenmukaisuuden voi käsittää monella tapaa. Vanhasen oikeudenmukaisuuskäsitykseen köyhien perheiden lasten ajo ulos päivähoidosta, tuloeroja kasvattavat veroratkaisut, luokkakokojen rehottaminen suurina lupauksista huolimatta, lapsilisien reaaliarvon lasku ym. näyttää kuuluvan. Kaikki tämä voi aidosti olla hänen mielestään oikeudenmukaista ja oikein. Ilmeisesti epätasa-arvo on hänelle sitä oikeampaa tasa-arvoa.

En tiedä teistä, mutta minä ainakin toivon, että kyseessä ovat vain ne spin doctorit.

Haastajia ja haastettuja

Liisa Jaakonsaari käytti Ilta-Sanomissa puheenvuoron, joka on ollut monilla huulilla, mutta vain harva on sanonut mitään. Syksyllä pitää alkaa tapahtumaan hyviä asioita niin SDP:n toiminnassa kuin sen poliittisen linjan selkeyttämisen suhteen.

Puoluejohtoa on syytelty monessa, eikä vähiten median, suunnassa vaalituloksesta. Tosin moni sellainen seikka, joka vaivasi SDP:tä maalisvaaleissa oli kylvetty jo kauan ennen kuin nykyinen puheenjohtaja tai puoluesihteeri aloittivat vetovastuussa. Vaaleissa ääniä valui joka puolelle. Duunareita karkasi kotisohville ja perussuomalaisiin, Kokoomus taas onnistui madaltamaan kynnystä äänestää itseään. Tänne siityi moni SDP:tä aiemmin kannattanut toimihenkilö, erityisesti julkisen sektorin ammateissa toimiva.

Uskottavuus karisi vähän joka suuntaan, Lipposen linjaan mieltyneet eivät enää samaistuneet Heinäluoman SDP:hen. Samalla kuitenkaan Lipposen SDP:n politiikkaan kyllästyneet eivät nähneet sellaista muutosta tapahtuneen, joka olisi saanut heidät kannattamaan demareita. Pikemminkin sinällään perustellut ja toteutettavaksi aiotut menolisäykset olivat omiaan ärsyttämään ihmisiä; "miksi ette jo tehneet?" Heinäluomakaan ei osannut keskusteluissa sanoa yksinkertaista asiaa: "Nyt on varaa, koska olemme tehneet 12 vuotta töitä ja talous on kasvanut."

Haastajia kuitenkin etsitään -ja tässä tilanteessa myös kaivataan. Vahvimmilla pienikokoisessa ja monessa suhteessa parhaimmillaan perinteikkäässä, pahimmillaan jämähtäneessä puoluekokousedustajaporukassa olisivat pitkäaikaista ministerikokemusta omaavat Tarja Filatov ja Erkki Tuomioja. Filatovin etuja ovat sopiva ikä sekä se tosiasia, että hänelle löytyy kannatusta tasaisesti eri puolilta puoluetta. Rasitteita puolestaan jo aiemmin nähty päättämättömyys eli ollako käytettävissä tehtävään vai ei sekä asiantuntemuksen painottuminen yhteen ministeriöön.

Tuomioja on ollut useasti ehdokkaana ja moni veikkasi viime kertaa viimeiseksi. Usea kuitenkin toivoo hänen ehdokkuuttaan. Tuomiojan etuina nähdään hänen kykynsä tuoda päivänpolitiikan oheen pitkän linjan visiointia, asiantuntemusta myös sellaisista suuremmista asiakokonaisuuksista joista ei voi tehdä one-linereita sekä halua periaatekeskusteluun. Tuomioja nauttii laajaa arvostusta myös niissä piireissä, jotka eivät välttämättä aina jaksa innostua hänen poliittisesta linjastaan. Hänellä tuskin olisi tarvetta oman asemansa betonointiin. 61-vuotias tohtorismies tuskin istuisi kymmentä vuotta puheenjohtajana. Rasitteitakin toki on, jotkut pelkäävät SDP:n valumista "liian vasemmalle" tai heitä arveluttaa tukea "ikuista kakkosta."

Toki SDP voisi myös yllättää ja tehdä jyrkikataiset. Kuka tiesi muutamia vuosia sitten kuka on tuo nuori mies jostain Savon perämetsistä? Ville Itälän, joka olisi tärkeän eurooppalaisen luottamustoimen sijasta pitänyt ulkoistaa suurlähettilääksi Maata kiertävälle radalle, jäljiltä surkeassa kunnossa ollut Kokoomus kykeni pj-valinnallaan tekemään rankan pesäeron vanhaan. Siitä nousu, hidas, mutta varma, alkoi ja kuntohuippu osui siihen, mihin sen pitikin, tosin myös hieman muiden avittamana.

SDP:n näppärät nuoret miehet ovat hankkineet kannuksensa muualla kuin eduskunnassa, joten heitä ei tähän keskusteluun ole nostaminen. Teräviä nuoria naisia on eduskuntaryhmä puolillaan. Varteenotettavimpina esiin nousevat Susanna Huovinen, Miapetra Kumpula-Natri, Heli Paasio ja Jutta Urpilainen. Ongelmana kokemuksen puute, ministerinä on ehtinyt majailla ainoastaan Huovinen, sekä se tosiasia, että SDP:n puoluekokouksen pienuus ja sisäänpäinlämpiävyys tekee radikaalimmat muutokset vaikeiksi.

Tästä huolimatta haastajia voisi tästä kerhostakin löytyä. Jutta Urpilaisessa olisi paras potku. Sanavalmis, ajatuksiaan myös konkretiaan saattava ja kansainvälistäkin kokemusta omaava luokanopettaja-kansanedustaja voisi olla avain moneen lukkoon.

Taivaallinen valta?

Aiemmin tänä vuonna keskustelua herätti seurakunnille lähetetty ohjeistus olla noudattamatta lakeja silloin, kun ne ovat ristiriidassa kristillisen etiikan kanssa. Kyseessä oli sellaisten turvapaikanhakijoiden suojeleminen seurakuntien tiloissa, joiden hakemuksen valtion viranomaiset olivat hylänneet.

Ajatusta on varmasti siivittänyt vilpitön halu tehdä hyvää, mutta tästä huolimatta ohjeistus astuu erittäin vaaralliseen maastoon. Järjestelmä on eittämättä epätäydellinen ja virheitä voi sattua. Silti emme elä Neuvostoliitossa tai Natsi-Saksassa, jossa viranomaiskoneisto oli osa terrorijärjestelmää ja jolloin kansalaisyhteiskunnan harjoittama kansalaistottelemattomuus ihmisten piilottelun ja lakien noudattamatta jättämisen suhteen oli perusteltua ja eettistä toimintaa. Haluaisin uskoa suomalaisviranomaisten kykyyn tehdä lähtökohtaisesti perusteltuja ratkaisuja.

Nostamalla oman arvojärjestelmänsä lain yläpuolelle kirkko antaa viestin, jonka mukaan sillä on hallussaan ylivertainen käsitys oikeasta ja väärästä. Tämä tieto syrjäyttää julkisen vallan harjoittaman oikeuden -ja sitä kautta demokratian. Mikäli yhteiskunta hyväksyy tämän, mikä oikeus meillä olisi kieltää minkä tahansa uskonnollisen ryhmän lainvastainen toiminta? Vastaus on: ei minkäänlainen. Sillä kaikki nämä ryhmät voisivat todeta tuon toimintansa olevan heidän oman uskonnollisen oikeus- ja moraalikäsityksensä mukainen ja sitä kautta lakia kestävämpi.

Lain tulee olla kaikille sama eikä poikkeusryhmiä saa syntyä. Mikäli laki tai sen tulkinta koetaan vääräksi, tulee oikeusvaltiossa herättää keskustelua käytännön muuttamiseksi. Vastaus ei voi olla lain suoranainen rikkominen vain, koska "korkeampi voima", jonka kanssa luonnollisesti ei voida keskustella, on "eri mieltä". Oikeutta pitää voida käydä ja oikeuden päätöksistä pitää voida valittaa. Mutta ei voi olla niin, että oikeuden päätöksiä noudatetaan vain silloin kun lopputulos on miellyttävä.

Selkeät tavoitteet perhepolitiikkaan

Sosialidemokraattien on tulevaisuudessa entistä enemmän profiloiduttava taloudellisten tavoitteiden lisäksi elämänlaatuun liittyvien kysymysten ajajana. Erityisen keskeinen on perheiden oikeus omaan aikaan ja työelämän joustamiseen myös työntekijöiden hyödyksi ja iloksi siten, ettei perhe-elämän yhteensovitus tapahdu heidän oikeuksiaan polkien.

Päivähoitokysymys on keskeinen ja tärkeä. Lasta ei saa rangaista vanhempien työttömyydestä tai muista ongelmista, jonka vuoksi oikeus päivähoitoon tulee olla kaikilla. Päivähoidon käyttöä tulisi pikemminkin taloudellisten mahdollisuuksien mukaan pyrittävä lisäämään. Tällä voidaan tukea molempien vanhempien osallistumista työelämään.

Päivähoitomaksujen alentaminen kautta linjan ja menetettyjen tulojen korvaaminen kunnille valtion varoista voisi olla monella tapaa järkevää politiikkaa. Maksujen nousu tulojen mukaan on tuloloukkujen aiheuttaja ja heikentää työllisyyttä. Maksujen alentaminen olisi myös tarkkaan kohdennettu tulonsiirto lapsiperheille sekä kannustaisi vanhempia työmarkkinoille kenenkään asemaa heikentämättä.

Lapsiperheiden palveluiden lisäksi etuuskysymykset ovat tärkeitä. Vanhemmuuden kustannusten jakaminen on keskeinen osa työelämän tasa-arvoprojektia, mutta yksinään riittämätön. Kustannusten jakaminen ei poista sitä tosiasiaa, että perhevapaat kasaantuvat naisille. Tämä aiheuttaa paitsi isä-lapsi-suhteen jäämistä vähemmälle huomiolle, myös ongelmia naisten työurille verrattuna miehiin.

SDP:n tulisi tässä yhteydessä lähteä ajamaan Islannin mallina tunnettua perhevapaajärjestelyä, jossa vapaa on jaettu kolmeen yhtä suureen osaan. Kolmannes on äidin, kolmannes isän ja kolmanneksen saavat vanhemmat halunsa mukaan jakaa. Mikäli vapaa jätetään käyttämättä, sitä ei toinen vanhempi voi käyttää. Tällaisen mallin käyttöönotto olisi vahva viesti paitsi työmarkkinoille, myös tasa-arvoisen vanhemmuuden puolesta. Tämän tulisi olla osa projektia, jossa SDP:stä tehdään Suomen ykköspuolue toistaiseksi kaikilta vähälle huomiolle jääneiden isyyden kysymysten suhteen.

Mielipidekirjoitus julkaistu Uutispäivä Demarissa 22.8.2007.

Mitä Niinistö miettii?

Puhemies Niinistö käytti 13.8. mielenkiintoisen puheenvuoron Helsingin Sanomissa. Jo aikaisemmin taloudellista maailmanpaloa saarnannut, ja siitä kritiikkiä saanut, Niinistö konkretisoi ajatuksiaan mm. vaatimalla taloudellisia lisäpanostuksia maataloustukiin sekä kotimaiseen energiantuotantoon erityisesti biopolttoaineiden osalta.

Ajatukset ovat monella tapaa huonoja. Sauli Niinistö on varmasti tietoinen maatalouden suhteettoman kovasta hinnasta suomalaiselle yhteiskunnalle paitsi euroissa, myös ympäristökuormituksessa. Lisäksi omavaraisuudesta on turha puhua maassa, jossa koneet ja lannoitteet sekä uudessakin tilanteessa suuri osa polttoaineista ovat tuontitavaraa ja Harmot viety auran edestä joko makkaroiksi tai pikkutyttöjen leikkikaluiksi. Kuitenkin, mielenkiintoista ei niinkään ole se, mitä sanottiin vaan mihin ajatteluun pohjautuen.

Millaiseen analyysiin maailman tilasta Niinistön uusprotektionistinen näkemys perustuu? Itse keksin vain kaksi mahdollista syytä, joko näkemyksen siitä, että nykyisenkaltainen vapautuvaan kauppaan perustuva maailmantalous tulee tiensä päähän omien sisäisten ongelmiensa vuoksi (jollaista näkemystä paraikainen finanssikriisi luonnollisesti voi tukea), tai sitten talouskasvu katkeaa ensin tarkoituksella aiheutettuun taloudelliseen ja sittemmin "perinteiseen" sotaan, jonka osapuolina ovat nimenomaan valtiot.

Kuvatunkaltainen näkemys globalisaatiosta on hämmästyttävällä tavalla kylmän sodan aikainen. Mahdollisuuksiin ohjata globalisaatiota tai finanssimarkkinoita Sauli Niinistö ei näe, eikä hän näytä uskovan ylikansallisten elinten vaikutusvaltaan tai keskinäisriippuvuuksien kehään. Niinistön maailmassa toimijoita ovat edelleen kansallisvaltiot, ennen kaikkea Kiina, jonka intressit ovat valtapoliittiset ja joka olisi valmis uhraamaan oman vaurastumisensa ja kytkeytymisensä maailmantalouteen USA:n häiritsemiseksi. Ekonomistit eivät tähän kuitenkaan usko.

Saiko nykyinen finanssikriisi Niinistön heittämään tämänkaltaisen ajatuksen? Tuskin, sillä hän on puhunut aiheesta jo aikaisemmin. Käydäänkö "malli Cajanderista" varoittelulla jo seuraavaa presidentinvaalia tai pohjustetaanko sillä Natoon liittymistä (sota tulee ja puolensa on valittava)? "Unilukkarin" rooliinhan pahanilmanlintuna toimiminen sopii kuin nyrkki silmään. Harmi vain, että toteutuessaan nämä visiot pahentaisivat, eivät parantaisi, ongelmia.

Poimintoja

Sunnuntaiaamupäivänä oli pitkästä aikaa mahdollisuus käydä blogilistaa huolellisemmin läpi. Petteri Oksa kaiveli hieman arkistoja ja löysi erään jo hiukan unohtuneen, mutta aikanaan kovasti otsikoissa viihtyneen keskustelun muutamien aikojen takaa. Asennoituminen polttoaineveroon muuttuu Kokoomuksessa kummasti hallitusvastuuseen siirtymisen myötä. Sinällään linja, jossa polttoaineveroa ei lähdetä alentamaan, on mielestäni se oikeampi.

Muutoinkin demariblogit arvioivat erityisesti Kokoomuksen tekemisiä. Jukka kirjoittaa pedagogisestikin ansiokkaan jutun energian hinnasta ja Mustakallio kunta-alan palkkaneuvotteluista. Uskoisin, että hallitus tulee kaikesta huolimatta jollain tavalla selviämään kuiville kunta-alan neuvotteluista julkisuudessa, tosin peli voinee mennä raadolliseksi monen pettyessä. Terveydenhoitohenkilökunta saanee kuitenkin jonkinlaisen kädenojennuksen ja muiden ulvoessa pettymystään voinee kätensä pestä aina toteamalla, ettei kukaan oikeastaan luvannut kenellekään yhtään mitään ja saivatpahan edes jotkut jotakin, miksi olette kateellisia muille? Työntekijöiden keskinäisen katkeruuden lietsomisen ovat porvarit hallinneet hyvin jo vuosikausia eivätkä tyhmiä ole ne jotka myyvät vaan ne, jotka ostavat.

Lukuelämyksen tarjoaa myös ehdottomasti vakituiseen lukulistaan kiipeävä Jarkko Tontin blogi ja sen maatalouteen liittyvä kirjoitus Vihreässä Langassa. NYT-liitteen vihertävä kolumnisti Riku Siivonen kävi MTK:n ja Keskustan kimppuun jokin aika sitten ja Hesarissa kirjoitettiin Suomen maatalouden tuhoisista ympäristövaikutuksista, nyt pyhää lehmää uskaltaa tölväistä Tontti. Aikoinaan näistä on tullut itsekin kirjoiteltua. Vihreiltä odottaakin tässä asiassa aktiivisuutta, vaikka se onkin hieman myöhäistä. Hallitusohjelmaneuvotteluissa vihreä vartio joko nukahti tai sitten tallottiin jalkoihin jonka seurauksena maatalouspolitiikkaosio on konkreettisuudessaan ja massiivisuudessaan kuin toiselta planeetalta verrattuna ohjelman muihin osioihin.

Ei nimi miestä pahenna

Mediaa on täyttänyt viime päivinä verrattain absurdi keskustelunaihe, nimittäin keskustelu SDP:n nimestä. MEP Lasse Lehtisen stimuloima, ja ilmeisesti noin kolmen ihmisen kannattama nimenmuutos sosialidemokraattisesta demokraattiseksi puolueeksi poiki Iltalehden kyselyn aiheesta sekä kommentteja eri puolilta puoluetta. Uutisviikko on ilmeisesti ollut satumaisen köyhä, tai sitten politiikan toimittajat todella laiskoja ottamaan selvää ja kirjoittamaan mistään järkevästä.

SDP:n johtohahmoja on arvosteltu ein huutamisesta ja omien avausten puutteesta. Ilmeisesti tämän kritiikin säikäyttämänä nyt nimikeskustelu on otettu sellaiseksi kysymykseksi, johon halutaan suhtautua "ilahtuen" ja "avoimin mielin" eikä olla "poikkiteloin". Murheellista. Joustavuuden ja avoimuuden voisi halutessaan osoittaa jossain muussa kysymyksessä kuin täysin älyttömässä ja sisältöä vailla olevassa höpinässä siitä, tulisiko puolueen osoittaa uudistumista vaihtamalla nimeä. Viimeaikaiset ulostulot antavat kuvan lähinnä epätoivoisen surkeasta porukasta, joka etsii itseluottamusta ja hyväksyntää keinolla millä tahansa.

Kuten monessa suunnassa jo todettua, nimi kuvaa aatetta ja arvomaailmaa. Mikäli näissä tapahtuu olennaisia muutoksia, on syytä keskustella myös nimen muuttamisesta. Kun politiikka on tulevaisuudessa suhteessa entistä enemmän arvo- kuin luokkapolitiikkaa, on sosialidemokraattinen puolue erittäin toimiva määre. Tietysti, jos puolue siirtyy pois sosialidemokraattisten arvojen ja tavoitteiden kannattamisesta ja ajamisesta, sen on syytä vaihtaa nimeä. Minulle ei siinä vaiheessa tosin olisi mitään väliä mikä sen nimeksi tuossa tilanteessa tulisi, koska en siihen silloin enää kuuluisi.

Allekirjoittanut on aikanaan liittynyt SDP:hen, jonka on arvioinut olevan nimensä mukaisesti maltillinen, reformistinen vasemmistopuolue. Kaikesta en ole samaa mieltä, enkä tule olemaan, mutta suurimmasta osasta kuitenkin, puhumattakaan periaatteista ja "historiallisesta linjasta". Sellaisessa aion myös jäsenenä pysyä. Mikäli ulkoisiin tunnuksiin uudistuksia halutaan, ehdottaisin itse nimeä Sosialidemokraatit ja uutta logoa, jossa hankkiudutaan eroon nykyisestä luonnollisen näköisestä ruususta ja säilytetään se korkeintaan jonkinlaisena abstraktimpana versiona.

Kuvassa Eestin Maltillisten logo. Nykyään puolue tottelee nimeä SDE.

Pieniä hyviä ideoita

Hiljattain olen sieltä täältä kuullut ainakin kahdesta hyvästä pienestä ideasta. Voi olla, että ovat yleisiäkin ja olen vain ollut uutispimennossa tai korvat tukossa. Mutta minulle ne olivat uusia. Molempia ajatellessa tuli olo, että onpa hyvä ajatus.

Toinen liittyy terveellisempiin elämäntapoihin. Muistaakseni (korjatkaa jos olen väärässä) Tanskassa on joissain kaupoissa aloitettu tai ollaan aloittamassa kokeilu, jossa kauppojen kassoilla sijaitseville hyllyille kasataan karamellien sijasta erilaisia hedelmiä. Tiedättehän heräteostoksia varten suunnitellut hyllyt, joita tulee jonottaessa tuijoteltua, alkaa tehdä mieli makeaa ja hups vain, suklaapatukka putoaa hihnalle. Nyt yllättävästi iskevä makeanhimo voisi korjaantua banaanilla, koska jonosta ei juuri takaisin hyllyille hypitä. Nerokasta.

Toinen asia, jota aloin hiljattain miettiä liittyi opiskelijavaihtoon. Ystävä vieraili hiljattain kuukauden päivät Damaskoksessa Syyriassa siellä lyhyen aikaa arabian kieltä opiskelleen naisystävänsä luona. Matkaa hän kuvaili äärimmäisen avartavaksi ja sen seurauksena oppineensa ymmärtämään ehkä hieman paremmin arabimaailmassakin vallitsevaa suurta diversiteettiä. Puhuminen Lähi-idän tai edes Syyrian "muslimeista" yhtenä joukkona on verrattavissa siihen, että suomalaiset, puolalaiset ja maltalaiset olisivat tuosta noin vain niputettavissa yhteen ja heidän käyttäytymisensä selitettävissä sillä, että he ovat "kristittyjä".

Syyriassa ei suomalaisopiskelijoita pahemmin liiku. Syynä on toki ennen muuta oppilaitoskontaktien ja vaihto-ohjelmien puute, mutta myös epävarmuus lähteä vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Suomen Lähi-idän instituutti kykenee kuitenkin opintotarkoituksissa liikkuvien suomalaisten majoittamiseen. Tämänkaltainen palvelu auttaa huomattavasti alkuun alueilla, joihin olisi muutoin vaikea lähteä ilman valtaisaa seikkailumieltä. Nerokasta.

Voisiko tällaista ajattelua edistää muuallakin maailmassa? Voisiko lähetystöjen yhteydessä tai avulla toimia pienimuotoista "tilapäismajoitustoimintaa" Suomesta tulleille vaihto-opiskelijoille sellaisissa suomalaisittain "eksoottisissa" maissa, joissa asuntojen haku ja saanti ulkomailta käsin ei onnistu? Pehmeä ja turvalliselta tuntuva lasku, neuvoja paikan päällä selviytymiseen, ja sitten etsimään kämppää varsinaisilta markkinoilta. Moni empijä uskaltaisikin lähteä oppimaan uutta omaksi ja yhteiseksi hyödyksi.

East beats South

Hieno aurinkoinen päivä ja kaunis ilta. Kävimme kävelemässä Kaivopuiston ja Eiran rannassa vaihteluksi tutuksi tulleelle Vuosaaren Aurinkolahden rannalle. Mutta muu maa mustikka.

Kaivarin länsipuolella kohoavat komeiden talojen fasadit, mutta muuten aluetta vaivaa suoranainen rähjäisyys. Caruselin ympäristöä ei voi hyvällä tahdollakaan pitää näköalaa lukuunottamatta hyvän näköisenä ja rantakadun ja talojen väliin jäävällä kuluneella ja kuivuneella nurmikolla rehottaa vesakko sekä kulkee vanha ruostunut rautatie.

Edellä mainittu on mielenkiintoista ottaen huomioon, että paikka kuuluu Helsingin eliitin asuinalueisiin. Voisiko alueesta luoda istutuksin puiston, tai voisiko siihen rakentaa vaikkapa matalia ja kevytrakenteisia rakennuksia, joihin sijoittuisi erilaisia ravintoloita ja klubeja merinäköalaa hyödyntäen?

Paitsi rähjäisyys, kantakaupungin eteläistä rantaa vaivaa kauniina iltoina suoranainen liikenneruuhka. Ajaminen on hankalaa kapeilla kaduilla ja kummankin puolin vieri vierin parkkeeratut autot tekevät siitä erityisen vaivalloista. Puhumattakaan autojen välissä jalan pujottelusta. Tätä vaivaa ei Vuosaaressa ole.

Kokonaisuutena ei Helsingin itäisimmän lähiön rantakolkka jää juurikaan toiseksi Etelä-Helsingin idyllille. Uutelan ulkoilualue ja Aurinkolahden uimaranta täydentävät idän selkävoiton. Sinällään on kuitenkin totta, että eräässä suhteessa Vuosaari jää edelleen jälkeen. Suomenruotsalaisten bongailu tullee olemaan Eiran rantoja hankalampaa vielä kanavan valmistumisen jälkeenkin. Mutta ettei totuus unohtuisi, Aurajoen rannan ja Naantalin vanhankaupunkiin työntyvän lahden rantojen voittanutta ei Suomesta kyllä löydy mistään.

Kuva Kaivopuiston länsireunan rannasta by Niklas Sjöblom

Pehmeää puhetta porvarisiivestä

Kansanedustaja Petteri Orpo kirjoittaa viime perjantain (10.8.) Turun Sanomissa Kokoomuksen vaalilupauksista. Kirjoitus ansaitsee muutaman kriittisen huomion paitsi kyseenalaisesta oman hännän nostelusta, myös suoranaisesta totuuden muuntelusta.

Suuri osa Kokoomuksen vaalilupauksista on hallitusohjelman mukaan jäämässä toteutumatta. Lapsilisiä ei, toisin kuin Kokoomus lupasi, olla sitomassa indeksiin. Päivähoitomaksujen nollamaksuluokan poisto, lasten rankaisu vanhempien työttömyyden vuoksi, on suoraan porvarin kynästä. Palvelumaksujen nosto sekä veroratkaisut, jotka rankaisevat tavallista palkansaajaa ja suosivat maanomistajia kasvattavat tuloeroja entisestään.

Erityisesti lapsilisäkysymys on tärkeä. Kokoomus ratsastaa yksinhuoltajatuen korotuksella, joka on budjettiesityksen ainoa lapsilisiä koskeva parannus. Tämä korotus kuitenkin vähennetään toimeentulotuesta, toisin sanoen tulos on 50000lle lapselle plus-miinus-nolla. Koska lisiä ei ole sidottu indeksiin, inflaatio syö niitä. Kun korotusta ei tule, ne käytännössä laskevat.

Kirjoituksensa lopussa Orpo syyllistyy melkoiseen yksinkertaistukseen väittäessään SDP:n hallituskausia heikoiksi työn kannattavuuden näkökulmasta. Kuten Orpo hyvin tietää, ovat lamanjälkeiset, ensin SDP- ja sitten Keskustavetoiset hallitusvuodet olleet eurooppalaisessa vertailussa työllisyyskehitykseltään erittäin hyviä.

Oheinen näkemys heijastaa myös melkoista epäluottamusta oman puolueen toimintaa kohtaan. Viimeisen 20 vuoden aikana Kokoomus on ollut hallituksessa yhteensä 16 vuotta. Eikö Orpo katso oman puolueensa vaikuttaneen tällä aikaa mitenkään työllisyys- ja sosiaalipolitiikan kehitykseen? Herää kysymys, onko tällaisella puolueella siinä tapauksessa mitään virkaa?

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 11.8.2007 ja Turun sosialidemokraattien kotisivuilla.

Vuosipäiviä

Tänään on tärkeä päivä. Ensinnäkin tänään on kulunut neljä vuotta siitä, kun menimme vaimoni kanssa naimisiin ja vietimme kaunista lauantai-iltaa Kaarinan Kuuslahdessa ystävien kera. Tätä juhlistettiin aamulla kuohuviinillä. Kuohari oli päässyt lämpenemään, avattaessa pullonsuusta roiskahti kuin Räikkösellä joten ei muuta kuin kontillensa alkoholia lattialta pyyhkimään. Ruokapuolellakaan ei harmi vain ollut kuin parhaat päivänsä nähnyttä ruisleipää ja karjalanpiirakoita, mutta ajatus oli varmasti tärkein. Otetaan illalla vahinko takaisin.

Toinen, joka täyttää vuosia, on esasuominen.blogspot.com. Tarkoituksenani oli kirjoittaa aiheesta juttu, kun blogi täyttää kaksi vuotta. Kuinka ollakaan, muistin väärin. Ensimmäinen juttu tällä sivustolla julkaistiin 4.8. eikä 8.8. No, oli miten oli, jo kaksi vuotta on tätä marginaalia tullut kirjoitettua. Kahden vuoden aikana blogissa on julkaistu kaikkiaan 291 juttua. Suurin osa poliittista tajunnanvirtaa, henkilökohtaista elämää on tullut sivuttua melkoisen vähän, ellei sitten lukemattomia nillityksiä ja turhaumanpurkuja vallitseviin tiloihin voida tulkita oireeksi jostain muusta.

Lukijoita olen saavuttanut mielestäni varsin mukavasti ottaen huomioon, että täällä tapahtuu vain harvoin jotain hauskaa. Laskurien luotettavuudesta en tiedä, mutta niiden mukaan hyvänä arkipäivänä, kun olen julkaissut jotain uutta, käy täällä ihmisiä jopa yli 200sta eri ip-osoitteesta, eilinen luku oli 249. Keskiarvo päivitysten välissä liikkuu jossain 150n hujakoilla. Minusta se on valtava määrä, ja olen siitä yllättynyt, iloinen ja kiitollinen. Blogilistan kautta näitä höpinöitäni tilaa 41 henkeä. Lehdestä olen silloin tällöin bongannut juttujani, erityisesti Arbetarbladet ja Aamulehti ovat lainanneet blogista silloin tällöin siivun tai kaksi.

Palautetta on tullut paljon, osin positiivista, osin negatiivista. Olen saanut niistä paljon sellaista tietoa ja sellaisia näkökulmia, joiden vuoksi olen joutunut pohtimaan ja uudelleenarvioimaan monia aikaisempia näkemyksiäni. Kiitos! Olen kuitenkin myös poistanut joitain sellaisia kirjoituksia, joiden vuoksi puhelimet ovat alkaneet soida uhkauksia keskellä yötä ja sähköposti täyttyä saastasta. Voin kertoa, ette edesauta asiaanne sillä missään. Aiheita ei kuitenkaan ole unohdettu, eikä niihin esitettyjä asiallisia kriittisiä näkemyksiä.

Lämmin kiitos kaikille blogin lukijoille ja seuraajille, sekä erityisesti kommentoijille! Keskustelua toivotaan eikä vahvaakaan kritiikkiä kaihdeta, niin kauan kun se pysyy asiallisissa ja hyvän käytöksen rajoissa. Toivottavasti viihdytte seurassa myös jatkossa. Tervetuloa!

Yhteen ansiotuloveroon

Kuinka monta kertaa olemme kuulleet tutun fraasin, Suomessa ei työtä tekemällä rikastu? Monelta osin tämä on tottakin, ainakin, mikäli verrataan työntekoa omistamisen kannattavuuteen. Tuloerot kasvavat ja taloudellinen hyvä keskittyy entistä harvemmille, vaikka talouskasvu hipoo ennätyslukemia.

Tämän päivän UP Demari kommentoi pääkirjoituksessaan professori Matti Tuomalan havaintoja, joiden mukaan tuloerot jatkavat kasvuaan erityisesti pääomatulojen rakettimaisen kasvun -ja kevyen verotuksen- vuoksi. Hyvätuloisin prosentti on kolminkertaistanut tulonsa, ja maksaa niistä veroa keskimäärin 34% eli huomattavasti vähemmän kuin moni palkansaaja.

Monet tahot ovat silloin tällöin ilmaisseet huolensa pääomatulojen ja ansiotulojen erilaisesta verotuksesta. Toiset perustelevat tällä tasaveroa myös palkkatuloihin, toiset, toistaiseksi vähemmän esillä olleet, ovat halunneet pikemminkin nähdä yhden yhtenäisen, progressiivisen ansiotuloveron, joka kohtelee kaikkia tuloja samalla tavalla. Itse kuulun jälkimmäiseen joukkoon.
Pääomatulojen progressiivista verotusta vastustavat tarttuvat usein argumenttiin siitä, miten kyseinen ratkaisu johtaisi väistämättä pääomapakoon maasta. Tämä voi pitää paikkansa, joskin Tuomala toteaa, että isoja osinkoja jakavat yritykset toimivat suurimmaksi osaksi suomalaisen asiakaskunnan turvin. Suurin osa Nokian ym. jättien osingoista menee jo nyt ulkomaille. Lisäksi hänen mukaansa jo pohjoismaista löytyy esimerkkejä korkeammista pääomatuloveroista, joskin Norjan ja Tanskan elinkeinorakenteet poikkeavat suomalaisesta.

Verotus kuuluu kansalliseen toimivaltaan. EU:ssa olisi kuitenkin keskeistä saada jollain aikavälillä aikaan muutoksia pääomaverotuksen suhteen, jotta näitä tuloja kyettäisiin verottamaan entistä tehokkaammin. Tätä varaa voitaisiin käyttää ainakin osin uuden veron veroasteen yleiseen keventämiseen. Veron korkea taso ei ole itseisarvo, sen sijaan sen tehokkuus, verotuoton riittävyys ja järjestelmän yleinen läpinäkyvyys ja ymmärrettävyys ovat. On väärin, että passiivisesta omistamisesta maksetaan kevyempiä veroja kuin ahkerasta työnteosta.

Yritykset ja niiden omistajat tarvitsevat toimivaa infrastruktuuria, luotettavaa oikeusjärjestelmää sekä koulutettua työvoimaa. Tämä kaikki on ulkoistettu yhteiskunnan hoidettavaksi ja hyvä niin. Siitä hyötyvät ihmiset ovat kuitenkin velvollisia osallistumaan hyvän kehän ylläpitoon suhteellisesti oikeudenmukaisella osuudella. Mikäli syyt pitää kahta erilaista järjestelmää yllä ovat puhtaasti teknisiä, ovat ne myös ratkaistavissa.

Tuloerokeskustelussa syntyy usein asetelma, jossa niistä huolestuneita syytetään niiden rankaisemisesta joilla menee hyvin. Tästä ei ole kyse, vaan oikeudenmukaisemman verojärjestelmän rakentamisesta. Suvi-Anne Siimes totesi aikoinaan, ettei hän ole kiinnostunut siitä, miten parhaiten tienaavilla menee, vaan siitä, että köyhimmällekin riittäisi. Tämä on totta, mutta pääomatulojen verotuksen kyseessä ollessa tuloerot eivät ole kasvaneet vain siksi, että toiset olisivat toisia ahkerampia, vaan koska järjestelmä suosii heitä suhteettomasti. Tätä taas ei voida oikeudenmukaisuusnäkökulmasta perustella mitenkään.

Käytettävissä olevien reaalitulojen kasvu 1966-2004 eri tulokymmenyksissä, ylimmässä viidessä ja yhdessä prosentissa. Yhteen tulokymmenykseen kuuluu nykyään 500 000 tulonsaajaa. Lähde: Marjo Riihelä, Risto Sullström ja Matti Tuomala.

Levottomat jalat

Aina silloin tällöin tulee mieleen, mitä jos eläisikin jotenkin toisin. Olen aina ollut varsin tyytyväinen ja iloinen opiskeluvalinnoistani, onnellinen avioliitossani ja muissa ihmissuhteissani ja nykyisessä työssä toimiminen on tarjonnut mielenkiintoisia näköalapaikkoja yhteiskuntaan ja politiikkaan yhdessä vaikuttamisen elämysten kanssa. Silti muutama asia on jäänyt harmittamaan.

Vaihto-oppilasvuosi jäi pitämättä, enkä monenlaisista matkoista ja muutamista kansainvälisistä tehtävistä huolimatta ole asunut pitempiä aikoja ulkomailla. Edellistä ei enää tehdä, jälkimmäinen voisi jossain vaiheessa elämää houkutella, mikäli tilaisuus ja lähtömahdollisuus tulee. Kaikille uusille opiskelijoille olisi teroitettava, ettei FM takaa teille mitään, eikä sen pidäkään taata. Avartukaa, osallistukaa ja oppikaa myös instituutioiden ulkopuolella. Omasta vahingosta viisastuneena olen koittanut selittää tätä kaikille eduskunnassa vierailleille opiskelijoille.

Minulla oli, ja vieläkin on, plan B. Mikäli politiikka ja yhteiskunnallinen toiminta jossain vaiheessa lakkaa innostamasta, olen ajatellut siirtyväni takaisin koulunpenkille ja opiskelevani kehitysvammaisten hoitajaksi. Ei se myöhäistä olisi kymmenen vuoden päästäkään. Toistaiseksi ei moista muutosta ole nähtävissä, mutta omalla tavalla ajatus tuo minulle hyvän olon ja mielen. On olemassa jotain, jota haluaisin ja ehkä osaisinkin koulutuksen jälkeen tehdä, jossa ei milloinkaan tarvitsisi miettiä onko tämä työ tarpeellista tai hyödyllistä.

Paljon olisi myös paikkoja nähtävänä. Olin armeijassa yhdeksän vuotta sitten silloisella Utön linnakkeella. Saaristoon jäi ikuinen ikävä, enkä ole jokakesäisistä suunnitelmista huolimatta ole vieläkään päässyt saarelle uudelleen. Armeijaa en juuri kaipaa, korkeintaan tunnetta siitä, että kaikki on vielä edessä, mutta mahtavan karunkaunista luontoa ja saariston hiljaisuutta kyllä. Haluaisin nähdä myös Kroatian rannikon, Kiovan, New Yorkin, Qomin, Hong Kongin, Baikalin ja Ganges-joen. Kaikki nämä ovat vielä haaveita, ehkä niistä osa toteutuu, en tiedä.

Miksi onkin niin, että haaveet kohdistuvat matkoihin tai elämän suunnan pohtimiseen, eivät vaikkapa talon rakentamiseen tai lasten hankintaan? Puhumattakaan siitä, että samaan aikaan minua hävettää moinen vatvominen, olenhan saanut niin paljon. Nykysukupolven elämään sanotaan kuuluvan pitkitetyn nuoruuden. Tarkoittaako se ehkä tietynlaista itsekkyyttä? Kyvyttömyyttä pysyä tyytyväisenä missään? Lähemmäs kolmekymppinen, aikuinen äijä ei osaa vieläkään arvostaa tasaisuutta ja pysyvyyttä. Varsinkin tilanteessa, jossa ei ole yksin, vaan on vastuussa myös muista ihmisistä, jotka ovat uhrautuneet hänen tähtensä.

Vapaus on suuri vankila, sanotaan. Voisiko olla niin, että esimerkiksi yleistyneet opiskelijoiden mielenterveysongelmat olisivat selitettävissä ei niinkään sillä, että opintotuki on muutaman euron liian pieni, vaan sillä, että valtavat horisontit ahdistavat? Vaihtoehdon valitseminen, "vastauksen lukitseminen" sulkee tuhannet muut vaihtoehdot pois. Tai siltä ainakin monista, silloin tällöin minustakin, tuntuu. Toisaalta kukaan ei halua takaisin maailmaa, jossa vanhempiasi vilkaisemalla tiesit omankin tulevan yhteiskuntaluokkasi. Voiko kyse olla niinkin typerästä kuin suorituspaineista? Kaikki on saatava, kaikki on koettava, toiseksi ei voi eikä saa jäädä.

Kuvassa auringonlasku Utössä.

Taskusta toiseen

Porvarihallituksen ensimmäisestä budjetista saapuivat ensimmäiset tiedot eilen. Kansalaiskeskustelu on lähinnä keskittynyt viinan hintaan. Alkoholiverotuksen tasoon olisi todennäköisesti koskettu minkälaisessa hallituspohjassa tahansa, kuten myös eläkeläisten verotukseen. Todellista kokoaan huomattavasti suuremmaksi nousseen asian tiimoilta oli myös konsensus olemassa.

Havaittavaa on, että nyt olemassa olevissa budjettitiedoissa kerrotaan kaikki mukavat asiat. On selvää, että ikävistä asioista ei nyt haluta puhua. Niitä on kuitenkin tulossa, monenlaisissa muodoissa erityisesti pienempituloisille ihmisille. He eivät omista tai juurikaan peri yrityksiä tai maatiloja. Sen sijaan he joutuvat maksamaan entistä korkeampia palvelumaksuja käyttämistään julkisista palveluista, joihin ei tarvittavia lisäsatsauksia olla tekemässä (tänne hupenevat myös eläkeläisten saamat verohelpotukset ja vähän päälle) ja osan lapset saattavat saada lähtöpassit päivähoidosta. Toisaalta kuka odotti jotain muuta? Sitä saa mitä vaaleissa tilaa.

Hyvääkin esityksessä toki on eikä sosialidemokraattien vaalikampanjassaan maalaama "sininen maailma" tikkatauluineen ja maksullisine vessoineen ainakaan tämän budjetin myötä muutu täydeksi todellisuudeksi. Erityisesti opintoetuuksien korotukset ovat tervetulleita ja velkaakin on hyvä lyhentää. Sinällään on kuitenkin havaittava, ettei opintotuen suurin rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus, toisen asteen opiskelijoiden tukeen vaikuttavat vanhempien tulorajat, porvareita kiinnosta. Samaan aikaan kun oikeistolaiset koulutuspoliittiset ajattelijat toitottavat ammatillisen koulutuksen autuutta eivät he ole valmiita tekemään mitään kyseisen opiskelumuodon tekemiseksi houkuttelevammaksi. Palkkaakin niille pirulaisille pitää maksaa aivan liikaa.

Summa summarum, tavallinen tallaaja, jolla ei ole maita eikä metsiä ei tämän hallituksen politiikasta juuri hyödy. Sama koskee niitä, jotka ovat yhteiskunnan todellisessa marginaalissa, työllisyysmäärärahakysymys satuttaa juuri heitä. Tämä on sääli, sillä moni peruspalkansaaja odotti parannusta asemaansa erityisesti Kokoomuksen vaalilupausten myötä. Työelämän palkkatasa-arvorahat puuttuvat ja elinkeinoelämä ennustaa ruuan hinnan nousua alv-aleista huolimatta. Onneksi talous voi hyvin ja työpaikkoja syntyy. Kiitos siitä kuuluu kuitenkin ennen kaikkea viime vuosien onnistuneelle politiikalle, jonka hedelmistä nautitaan nyt.